Sulo Karjalainen iloitsee ystäviensä tapaamisesta talven jälkeen.
– Maistuisiko tämmöinen munkki, maistuisiko? Oliko hyvää, Sulo Karjalainen kyselee leperrellen Juuso-karhulta. Kuusamon Suurpetokeskuksen isäntä istuu karhuaitauksessa olevan pöydän nurkalla ja tarjoilee liki 500-kiloiselle Juusolle muovipussista hillomunkkeja. Kiitokseksi Sulo saa nuolaisun poskelleen.
Sulo Karjalaisen karhukasvatit ovat olleet nyt parisen viikkoa hereillä. Kun nallet kömpivät pitkän talven jälkeen ulos pesästään, jälleennäkemisen riemu on aina suuri.
– Silloin halataan ja suukotellaan, Sulo kertoo naurahtaen.
Seitsemänkymppiselle sinkkumiehelle karhut ovat kuin perheenjäseniä. Kun Juuso oli vielä pieni, Sulo kertoo nukkuneensa sen kanssa poski poskea vasten samalla tyynyllä. Myöhemmin hän on saanut kellahtaa karhun kylkeen sen pesässä.
– Karhu on varsinkin pienenä kuin ihmislapsi, mutta vaippaa ei tarvitse vaihtaa. Se ilkeilee, leikkii, syö ja nukkuu, Sulo sanoo.
Erojakin ihmiseen on:
– Karhu on rehellisempi. Se ei tunne vilppiä.
Karhuista löytyy myös ilkikurisia yksilöitä. Yksi leikkiseuraa kaivannut uroskarhu yllätti kerran Sulon takaapäin. Mies liukastui ja karhu kynsäisi hänen poskensa halki.
– Juusollekin tulee joskus ilon purkauksia. Sille täytyy sanoa, että rauhoitu.
Karsinassa päivähoidossa
Sulo Karjalaisen taival karhujen kanssa alkoi 1990-luvun alussa, kun Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen silloinen petotutkija Erik S. Nyholm pyysi häntä työtoverikseen. Miesten haltuun päätyi orvoksi jääneitä karhunpentuja, ensin Juuson äiti Tessa sekä Niisku vuonna 1992 ja vuotta myöhemmin Vyöti.
– Kaikkein pienimmät olivat olohuoneessa ihmisten lähellä. Heikoimpia jouduttiin ruokkimaan tuttipullolla.
