Kaksivuotiaan lapsensa menettänyt Ninni kertoo, ettei surulle pidä antaa valtaa – "poikani kuolema oli kaunis hetki"

Joensuulainen Ninni Laakkonen, 35, ei olisi koskaan voinut kuvitella, että kuolema voisi olla lohduttava ja kaunis asia. Vasta kun hänen oma kaksivuotias, monien sairauksien kanssa kamppaillut poikansa Lemmy kuoli viime vuoden syyskuussa, kaikki muuttui.

– Se on hetki, kun muu maailma sulaa pois sellaiseksi hötöksi, kuten käy silloinkin, kun lapsi on juuri syntynyt, Ninni kuvailee.

– Kuolema on minusta markkinoitu ihan päin pyllyä. Se on markkinoitu sellaisen tuskana ja itkuna ja pahana asiana, vaikka itse kuolemassa ei ole mitään pahaa. Toki erikseen ovat sitten onnettomuudet ja väkivallan seurauksena sattuneet kuolemat, mutta itse kuoleman hetki on niin luonnollinen asia. Lemmyn kuolemakin oli kaunis hetki.

Seikkailu Lemmyn kanssa alkoi yllättäen ja vauhdilla

Lemmyn elämä ei ollut aivan tavallinen, kaikki lähti syntymästä. Toukokuussa 2015 sairaalaan tutkimuksiin menneen odottavan Ninnin mielessä ei ollut jäädä yöksi, kun lapsivedet menivät spontaanisti ja synnytys alkoi yllättäen. Nopeasti huomattiin, ettei kaikki ollut aivan hyvin: Lapsivedessä oli ulostetta.

– Sitten siirryttiin synnytyssaliin, ja ajattelin jo kaksi lasta synnyttäneenä, että tässä ei enää pitkään mene, Ninni kertoo.

Pian vauvan sydänäänet hävisivät. Äiti joutui hätäsektioon. Eloton lapsi syntyi illalla yhdeksän aikaan, mutta hänet saatiin elvytettyä.

– Odotusaika meni hyvin ja odotimme ihan tervettä lasta. Kun heräsin nukutuksesta, mieheni Ismo tuli luokseni ja kertoi, ettei kaikki ollut ihan kunnossa. Silloin iski ensin hätä ja paniikki, miten en pystynyt antamaan tervettä lasta. Olin toki ihan pökerryksissä lääkkeistä. Ismo näytti kuitenkin kuvaa vauvasta, ja happiviiksista huolimatta vauva oli maailman söpöin. Oli vaikea kuvitella, että jokin olisi tosi pahasti vialla, kun hän oli niin suloinen, Ninni muistelee.

– Sitä ei tarvinnut edes päättää, mutta puhuimme jo silloin, että oli mitä tahansa, me selvitään.

Sairaalassa vauvalle todettiin heti rakennepoikkeavuuksia rinta- ja selkärangassa sekä reikiä sydämessä. Vauvan oikeasta kädestä puuttui peukalo, hän oli jäykkä eikä saanut suuta auki kunnolla. Laajemmissa tutkimuksissa huomattiin myös epilepsia.

Itkuinen lapsi sai uusia diagnooseja

Vauva nimettiin Lemmyksi. Lemmy oli Ismon ja Ninnin ensimmäinen yhteinen lapsi, perheeseen kuului kaksi ala-asteikäistä tytärtä Ninnin aiemmasta liitosta.

Vauva-ajan alkuaikoja väritti väsymys.

– Ensimmäiset neljä kuukautta Lemmy itki ihan hirvittävästi ja huusi ja nukkui 515 minuutin pätkissä. Se on aika sumuista aikaa, sitä oli niin väsynyt, Ninni muistelee.

Oireilulle löytyi lopulta selitys: Itkut liittyivät epilepsiakohtauksiin ja nyt löytyneeseen maitoallergiaan. Lääkitys saatiin kohdalleen, kaikki oli hyvin ja Lemmy kehittyi. Hitaasti omaan tahtiin, mutta kuitenkin.

– Lemmy oppi liikkumaan pyörimällä, ikinä hän ei istunut. Puolen vuoden jälkeen taidot alkoivat kuitenkin taantumaan. Se oli haasteellista, mutta silti ihan tavallista arkea. Odotimme ja oletimme, että Lemmy rupeaa kehittymään viiveellä, mutta kehittymään kuitenkin, Ninni kertoo.

Vuoden kuluttua ruokailu kävi hankalaksi, Lemmyn lihakset eivät enää toimineet kunnolla eikä lapsi jaksanut kannatella päätään. Syöttämisestä siirryttiin letkuruokintaan. Pikkuhiljaa vanhemmat huomasivat, ettei lapsi enää tarttunut esineisiin ja liikkeet hiipuivat.

Hoitohenkilökuntaa alkoi käydä perheen apuna, Ninni toimi Lemmyn omaishoitajana.

– Silloin jo tiesi, vaikka lääkärit eivät sitä olleet sanoneet, ettei Lemmylla tule olemaan ihan normaali elämä, Ninni sanoo.

Siirryttiin jatkoajalle

Tammikuussa 2017 Lemmy vietti kaksi kuukautta teholla. Ninni ja Ismo saivat kuulla, että Lemmyllä oli etenevä neurologinen sairaus.

– Silloin lääkärit kertoivat, että Lemmy ei tule selviämään. Ja niin selvisi jätkä. Se oli sellainen erävoitto, tavallaan jatkoaikaa, Ninni muistelee.

Ninni Laakkonen

Arki muuttui todella paljon. Kukaan ei tiennyt, eläisikö Lemmy vielä päivän, viikon, kuukauden vai vuoden.

Lemmyn tila rajoitti perheen arkielämää, eikä talossa esimerkiksi käynyt paljoa vieraita, sillä ei haluttu vahingossakaan tartuttaa flunssaa tai muita sairauksia infektioherkkään lapseen.

– Se oli rankkaa rajoittaa elämä vain entistä enemmän siihen omaan kotiin, Ninni kertoo.

– Normiarki pyöri. Se, mikä oli meille normaalia lisähappineen ja minuuttiaikatauluineen lääkkeenannossa. Ja oli hyviäkin päiviä, mutta pelko varjosti elämää koko ajan.

– Säikähtelin jatkuvasti, että nyt sydän ei syki tai saturaatiomittari näytti, ettei Lemmy hapetu kunnolla, että nytkö se kuolee. Lemmyn elämän aikana olen niin monta kertaa säikähtänyt, että nytkö se tapahtuu.

Pahin pelko kävi toteen

Elämänsä viimeisen viikon Lemmy lähinnä nukkui, viimeiset päivät sairaalassa. Ninni kertoo, että silloinkin he ajattelivat, että Lemmy siitä selviää, sillä vuoden mittaan sairaalassa oli vietetty aiemminkin viikon mittaisia pätkiä. He luottivat elämään.

– Toinen perhe olisi voinut kokea ne ambulanssikyydit ja sairaalareissut ihan kamalana, mutta meille se oli ihan tavallista, Ninni sanoo.

16. syyskuuta vuonna 2017 Lemmy nukkui pois Ninnin sylissä vanhempien läsnäollessa. Suru oli suuri, mutta kuolemassa oli myös jotain lohdullista.

– Se hetki, kun siinä tajuaa, että hän kuolee. Se, mitä on pelännyt koko ajan. Silloin maailma tuntui paskalta, ja tästä ei selviä. Luojan kiitos, se hetki oli lyhyt. Olen kiitollinen, että Lemmy kuoli nopeasti eikä hänen tarvinnut kärsiä viikkokausia. Hän oli loppuun asti superäijä, sellainen sydäntenvalloittaja, Ninni kertoo.

"Kuolema on voimavara"

Vaikka oman lapsen kuolema on aivan järkyttävää, ei Ninni näe sitä negatiivisena asiana.

– Jonkun sellaisen toivon ja uskon elämään Lemmy osasi siirtää meille. Ymmärrän niitä ihmisiä, joiden lapsi, puoliso tai muu läheinen menehtyy ja heidän maailmansa muuttuu synkäksi. Olen tästä niin paljon puhunut ja tulen puhumaan, sillä minulle se kuolema on sellainen voimavara, jolla jaksaa eteenpäin ja jolla haluan siirtää sitä toivoa muillekin, että elämässä on muutakin kuin suru, Ninni kertoo.

– Mietin itse, että Lemmy ei olisi ansainnut sitä, että täällä koko perhe jotenkin lakkaisi elämästä. Jos joku tuollainen pieni ihme syntyy muuttamaan maailmaa, niin silloin se olisi mennyt jotenkin väärin, jos me jäätäisiin siihen kuolemaan kiinni.

Suru on, mutta elämässä on muutakin

Ninnin mukaan lapsen kuolemasta ei toivu koskaan, eikä tarvitsekaan. Sitä ei voi pyyhkiä pois, vaan vanhemmat kantavat asiaa mukanaan koko lopun elämänsä.

– Suru on ja se muuttaa muotoaan. Minusta suruaika käsitteenä on ihan pöhkö, sillä eihän kukaan voi päättää, että kuinka pitkä se aika on. Se kulkee mukana koko lopun elämän. Ei se tarkoita sitä, että se on huono asia. Itku ei ole negatiivista, se voi olla voimaannuttavaa.

– En kuitenkaan halua nostaa sitä jalustalle ja olla se äiti, josta ajatellaan, että tuossa menee Ninni, jonka lapsi on kuollut. Haluan olla se äiti, jota ei tiedetä vain siitä lapsen kuolemasta, vaan siitä elämästä, joka voi olla sen jälkeenkin.

Ninni kuitenkin muistuttaa, että jokaisella on oma tapansa surra eikä hänen omansa ole ainoa oikea. Ninni on tyytyväinen, että pystyy itse käsittelemään asian näin.

– Ilman elämää Lemmyn kanssa en olisi varmasti pystynyt kokemaan sitä näin. Elämä Lemmyn kanssa kasvatti minut tähän pisteeseen, missä nyt olen.

Erityislapset näkyviksi

Kokemuksiaan Ninni on jakanut omaan blogiinsa Terkuin Ninni. Idea syntyi siitä, kun Facebookiin päiviteltiin Lemmyn kuulumisia terkuin Lemmy -allekirjoituksella. Samaa sydämellistä linjaa Ninni halusi jatkaa omassa blogissaan.

– Olen paljon ajatellut, että olenko ihan paska äiti, että onko tämä tällaista sirkushuvia muille, kun ratsastetaan lapsen sairaudella ja kuolemalla. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on tärkeää saada enemmän näitä erityisiä lapsia ja heidän elämäänsä näkyvämmäksi. Jos siellä on yksikin äiti, jolla on erityislapsi ja joka tuntee, että maailma murtuu. Jos hän saa sellaisen vision, että tästä saattaa selvitä, niin minun homma on tehty.

Blogin tarkoituksena onkin toimia vertaistukena muille vanhemmille ja tuoda erityislasten ja näiden vanhempien ääntä kuuluville. Tarkoituksena on kertoa, että elämään voi luottaa.

– Minun elämäntehtäväni on jotenkin nyt toitottaa näin asioita.

Vauva-arki vaihtui teiniarkeen

Jo pidemmän aikaa Ninni perheineen oli harkinnut sijaisperhetoimintaa. Lopulta kaksi päivää Lemmyn kuoleman jälkeen perhe sai uuden jäsenen, teini-ikäisen sijaislapsen.

– Päätös oli tehty jo ennen Lemmyn kuolemaa. Olisimme toki voineet perääntyäkin, mutta siinä tuli se kysymys, miksi ja miten tämä toinen lapsi sitten kokisi sen. Se oli aitoa halua olla avuksi. Näin hypättiin sitten vauva-arjesta teiniarkeen, Ninni kertoo.

Nyt perhe on ryhtymässä myös tukiperheeksi. Myöskään toisen lapsen hankkimista ei olla suljettu pois, vaikka tällä hetkellä asia ei ole ajankohtainen.

– Jännä nähdä, katsotaan, miten tässä käy. Minulla on tällainen valloillaan oleva hoivavietti, jota yritän ainakin siihen asti purkaa johonkin muuhun, siksi ollaan sijaisvanhempina ja ruvetaan tukiperheeksi. Eikö ne sano, että naisella on aina vielä se yksi syntymätön lapsi tulossa, Ninni naurahtaa.

***