Jukan elämä muuttui kertaheitolla, kun hän kymmenen vuotta sitten menetti näkönsä. Näkö katosi vain muutamassa viikossa, eikä kukaan tiedä varmasti miksi.
Vuonna 2001 Jukka Vanhala oli lopettanut ravintolapäällikön työt ja siirtynyt kalatalouskouluun. Miehen oli tarkoitus vaihtaa alaa ja ryhtyä kalastusmatkailuyrittäjäksi. Suunnitelmat menivät uusiksi, kun heinäkuussa Jukka alkoi kärsiä oudoista oireista.
– Sormeni turposi valtavaksi. Epäilin saaneeni traanimyrkytyksen simppuja käsitellessäni. Vaimon vuosikymmeniä kalastanut veli sanoi, ettei tuo mikään traanimyrkytys ole ja yritti saada minua tutkimuksiin, mutta enhän minä jääräpäänä suostunut lähtemään.
Lopulta Jukka meni lääkäriin ja sai antibiootit sormea varten. Turvotus alkoi laskea.
– Seuraavaksi huomasin, etten nähnyt enää lukea. Mitkään lasit eivät olleet riittävän vahvat.
Myös värit alkoivat kadota.
– Oli ahomansikoiden aika, ja toiset poimivat marjoja. Minä en nähnyt mansikoita lainkaan. Hiirenvirnat sen sijaan näyttivät kasvaneen valtavan korkeiksi.
Kun Jukka nousi auton rattiin, hän meinasi ajaa suoraan toisen auton eteen.
– En nähnyt muita autoja tiellä, ja meidän oli pakko vaihtaa kuskia.
Tilanne heikkeni nopeasti
Jukka soitti silmälääkärille ja sai ajan kahden viikon päähän. Näkö jatkoi huononemistaan.
– Ruoho näytti ruskealta, ja punaista en erottanut ollenkaan. Postilaatikkorivit näyttivät vaihtaneen väriä. Se oli epätodellista.
Kun Jukka lopulta pääsi silmälääkärin vastaanotolle, lääkäri käski ottaa taksin alle ja kiitää sairaalaan.
– Oli perjantai, ja minä kysyin, enkö voisi odottaa maanantaihin, kun kaverilla oli talkoot tulossa viikonloppuna ja venetsialaisiakin piti viettää.
Niinpä Jukka hakeutui sairaalaan vasta maanantaina. Siitä alkoi tutkimusrumba, joka jatkui kahdeksan kuukautta. Jukalle kerrottiin, ettei surkastuneita näköhermoja voitu enää hoitaa kuntoon.
– Kävin sairaalassa 12 kertaa, ja kaikki mahdollinen tutkittiin. Mitään kunnon syytä ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Selkäytimestäni löytyi tulehdusta, mutta senkin syy jäi epäselväksi. Lääkärit kyllä konsultoivat toisiaan, mutta kunpa he olisivat joskus istuneet yhdessä saman pöydän ääreen, niin asiat olisivat voineet selvitä.
Arki sujuu apuvälineiden avulla
Käytännössä Jukan näkökentän keskialue on täysin pimeänä. Reunoilla hän näkee jotain.
– Mihinkään en näe tarkasti, enkä pysty tarkentamaan. Minulla on kiikareita ja hirveä määrä laseja eri vahvuuksilla. Tietokoneella ja puhelimessa minulla on puhe- ja suurennusohjelmat.
Vaikka näön menettäminen oli valtava sokki, ja asian hyväksyminen vaati aikaa, ei Jukka ole antanut tilanteen lannistaa itseään kokonaan. Hän tekee rottinkikalusteita ja veneilee ahkerasti kompassin ja navigaattorin turvin.
– Kyllä se edelleen pyörii mielessä, mutta enemmän tuolla taka-alalla. Perheen ja huumorin avulla tässä on täytynyt välillä mennä eteenpäin. Joskus on päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Silloin täytyy istua sohvalle hetkeksi miettimään ja yrittää sitten uudestaan.
Vaikka Jukka yrittää liikkua ja toimia hissukseen, on onnettomuuksia välillä sattunut.
– Kerran putosin veneestä ja kerran sain rautakangesta päähän. Eipä ole ainakaan osteoporoosia, luunmurtumitta selvinnyt Jukka nauraa.
Studio55.fi/Tuuli Lindgren
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.