Jatkosota oli 92-vuotiaalle veteraanille velvollisuus – "En koskaan ajatellut uhraavani nuoruuttani"

Tänään, kesällä 2014 Antti Henttonen on 92-vuotias. Hän selviytyi sodasta haavoittumatta – ja myös ilman suurempia sielullisia vammoja.

Aktiivinen veteraani

10. heinäkuuta 1944 aliupseeri Antti Henttonen sai kutsun upseerikouluun Niinisaloon, hänen sotansa rintamalla päättyi. Neuvostoliiton marssi Suomeen ei onnistunut ja loppukesästä Stalin keskittyi Saksan nujertamiseen. Henttonen sai syyskuun alussa komennuksen takaisin sotaan, mutta rauha ehti ensin.

Tänään 92-vuotias Antti Henttonen on opetusneuvos ja Opettaja-lehden päätoimittaja 1952–1984. Hän on kirjoittanut useita kirjoja kotiseudustaan ja sotamuistoistaan. Hyväkuntoinen ja aktiivinen vetaraani on myös runoilija ja laululyyrikan taitaja. Nyt hän harkitsee jo vähän hellittämistä.

– Jos pikkuhiljaa luopuisin veteraanien luottamustehtävistä. On ollut kalenteri aika täynnä näihin päiviin asti, mutta eipä ole tarvinnut miettiä, miten aikansa käyttäisi.

– Joskus näen painajaisia, uni on miltei aina samankaltainen:  olen saarroksissa, en saa asetta laukeamaan, jalat eivät nouse pakenemiseen. Ja usein olen unessa menetetyn kotini lähimaastossa, kertoo Karjalasta, Antrean pitäjästä kotoisin oleva Henttonen.

Evakko sahasi kodin lipputangon poikki 

– Eniten minua haavoittikin kodin menettäminen. Muistan hyvin talvisodan evakkoon lähdön: Saimme armeijalta hevosen lainaksi kuljetukseen. Minä lähdin viimeisenä. Hain liiteristä pokasahan ja sahasin lipputankomme poikki ja vielä varmuuden vuoksi kolmeen osaan. Ettei siihen vain ikinä nouse…, Henttosen puhe keskeytyy liikutukseen.

Jatkosodan viimeisenä kesänä 1944, 70 vuotta sitten Henttosen perhe jätti toisen ja viimeisen kerran kotinsa, silloin Antti-poika oli sodassa.

Antti Henttonen kävi sotaa Aunuksen rintamalla Laatokan pohjoispuolella, Syväri-joen molemmin puolin. Suomalaisten linjat olivat Syvärin takana eli joen Venäjän puolella ennen kuin nopea vetäytyminen kesällä 1944 alkoi.

Vetäytymissodassa viimeisenä sillan yli 

– Tehtävämme oli käydä viivytystaistelua Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan, hidastaa heidän etenemistään ja suojata omien  vetäytymistä. Eräänäkin päivänä kesäkuussa meitä jäi rintamalinjalle vain 30 miestä harhauttamaan vihollista, kun muu joukko-osasto vetäytyi suunnitelman mukaan. Tehtävämme oli hakata halkoja ja lämmittää korsuja, jotta vihollinen luulisi, että linjassa on täysi miehitys. Siis piti vain tuottaa leirielämän ääniä harhauttamiseksi. Venäläispesäkkeisiin oli matkaa 70 metriä.

– Lopulta vetäydyimme Syväri-joelle siirtyäksemme  yli Suomen puolelle. Jännitti tietysti, onko silta enää kunnossa. Vain neljä tuntia ylityksemme jälkeen silta tuhoutui traagisessa hyökkäyksessä.

– Pioneerimme olivat panostamassa siltaa, koska oli tarkoitus räjäyttää se heti, kun kaikki suomalaissotilaat ovat tulleet yli. Mutta vihollisen koneet hyökkäsivät. Ilmatorjuntamme oli poistunut sillalta ennen aikojaan. Koneiden tulitus räjäytti panostetun sillan ja ainakin 10 pioneeria hukkui romahtaneen sillan alle.

Kannaksen tulihelvetti 

Verisimmät taistelut käytiin Karjalan kannaksella Laatokan eteläpuolella kesä-heinäkuussa 1944. Syvärin  rintamille kantautui tietoja Tali-Ihantalan tai Äyräpään tulihelveteistä, jotka johtivat ajoittain paniikinomaiseen ja sekasortoiseen perääntymiseen.

– Sodanjohdossamme syntyi joskus ristiriitoja, pitääkö perääntyä taistellen vai vain alueet vain luovuttaen. Siis kuinka paljon sotilaitamme uhrataan.

Torjuntavoittoja ja uhrauksia

Neuvostoliton ylivoima oli tiedossa, se perustui nimenomaan sotilaiden uhraamiseen ja toki myös kalustosto- ja ammusylivoimaan. Stalin päätti nujertaa Suomen nopeasti keskittyäkseen Saksan rintamalle, mutta jotenkin vain Suomi kesti.

– Suomen onni oli se, että Stalin määräsi hyökkäyksen aloitettavaksi kahdessa vaiheessa, ensin Karjalan Kannaksella ja 10 päivää myöhemmin Aunuksen rintamalla, arvioi Henttonen.

– Pohjoisesta ehdittiin siirtämään joukkojamme Kannakselle. Neuvostoliiton ylivoimasta huolimatta saavutimme useita torjuntavoittoja.