Hanna muistaa jokaisen hetken yöstä, jona hänen 17-vuotias tyttärensä teki itsemurhan – "Pieni vastoinkäyminen, impulsiivinen teko ja kaikki oli siinä"

8:19
Miksi Iida riisti henkensä 17-vuotiaana? Tositarinoita elämästä -minidokumentissa Hanna käy läpi tyttärensä piirustuksia.

Iida Ruotanen patosi surunsa ja ongelmansa sisälleen aina koulutaipaleensa ensimmäisistä vuosista lähtien. Ilman apua jäänyt nuori tappoi itsensä vain 17-vuotiaana.

Hanna Ruotanen kantaa keittiön pöydän ääreen 15 paksua vihkoa. Kirjat on piirretty kannesta kanteen täyteen kuvia. Osassa piirroksia vilahtavat pirteät värit, suurin osa kuitenkin maalaa synkkää kuvaa maailmasta.

Piirustusten tekijä, Hannan tytär Iida, ei ole enää selittämässä ajatuksia surumielisten kuvien taustalla.

Hanna selaa vihkoja ja pysähtyy yhden kuvan kohdalle. Punaiselle taustalle on piirretty kolme mustaa hahmoa. Jokaisella on valkoiset terävät hampaat. Sydämen sisään on kirjoitettu englanniksi: “Kuvotan itseäni”.   

– Sanon näitä demoneiksi. En tiedä, mitä ne hänelle olivat. Joku mörkö siellä nurkassa, joka hänen mielestään lymyili. Paha olo ehkä, Hanna pohtii näyttäessään vihkojen sivuilla toistuvia olioita. 

Miksi Iida tappoi itsensä? Siihen kysymykseen Hanna on yrittänyt löytää vastausta neljän kuukauden ajan. Hän on etsinyt johtolankoja niin Iidan piirustuksista, tietokoneelta, puhelimesta kuin ystäviltä.

Yksiselitteistä vastausta ei ole löytynyt, eikä varmasti tulekaan löytymään. Äiti on hyväksynyt, että kyseessä on usean tekijän summa.

Moni vuosia hiertänyt asia, liian monet ilkeät kommentit, puhumattomuus ja avun ulkopuolelle jääminen päättyivät impulsiiviseen tekoon, jonka sytykkeenä oli turha ihmissuhdedraama.

Iidan tarina on osa Tositarinoita elämästä -dokumenttisarjaa. Katso kaikki Tositarinoita elämästä -minidokumentit MTV Katsomosta!

Koulussa "viallinen"

Olohuoneen seinällä roikkuu Iidan yhdeksännen luokan koulukuva. Hymytön katse porautuu kohti kameran linssiä. Musta pipo on painettu syvälle päähän. 

Äidin mukaan kuvan ottamisen aikaan takana oli jo vuosia sinnittelyä. Hanna kuvailee Iidan koulutaivalta taisteluksi.

– Iida leimattiin hankalaksi, koska hän ei sisäistänyt oppimiaan asioita tai ei kyennyt masennuksen takia heräämään kouluun. Kun paha olo ei näy ulos, sen vaikutuksia ei ymmärretä.

Hanna huomasi oppimisvaikeudet Iidan ollessa toisella luokalla. Äidin mukaan koulussa ongelmaa ei nähty samalla tavalla. Tukiopetuksen puuttumista selitettiin resurssien riittämättömyydellä. 

Oppimisongelmat seurasivat toisiaan, eikä yläasteen pienryhmäopetus tarjonnut suurta muutosta. 

– Me tahkottiin vielä kertotaulua, kun olisi pitänyt olla paljon pidemmällä. Kyllä se apu olisi pitänyt saada paljon aiemmin. 

Vaikka matemaattiset yhtälöt eivät sujuneet, oli pienryhmästä hyötyäkin. Iida ei pitänyt itseään enää niin “viallisena” kuin aiemmin. 

– Noihin aikoihin hän sai jonkun syyn sille, miksi ei ollut ymmärtänyt asioita. Aiemmin hän oli ajatellut, että on epäonnistunut tai viallinen, kun ei ymmärrä, vaikka asioita selitetään.

Kiusatusta tuli kiusaaja

Itsetuntoa murensi myös esikoulussa alkanut ja koko koulutaipaleen jatkunut kiusaaminen. Iidaa nälvittiin erityisesti hänen ulkonäöstään. Nyrkkeilyyn hurahtanut tyttö oli poikia pidempi ja voimakasrakenteinen. 

Kiusaaminen oli henkistä – piikittelyä ja nälvimistä. Fyysisiä jälkiä kiusaamisesta ei jäänyt. Iida puolustautui sulkeutumalla ja kiusaamalla muita.

– Hän koki, ettei hänellä ole merkitystä. Kiusaaminen aiheutti sen, että hänestä tuli tavallaan ihmisvihaaja tai sellainen, kun hän nyt oli.

Noin kuukausi ennen kuolemaansa Iida kertoi Hannalle tuntevansa ulkopuolisuutta, vaikka ympärillä oli ystäviä. Pelko itsensä nolaamisesta ja väärinymmärretyksi tulemisesta olivat vahvoja. Iidan ajatuksissa ketään ei kiinnostanut, miten hän voi. Se näkyy myös piirustuksissa.

– Hän ei luottanut keneenkään. Se eristi hänet koko muusta maailmasta.

Pelimaailma auttoi ja hajotti

Hanna päästää perheen koiran sujahtamaan suljetun oven taakse.

– Se on ollut aina ihan Iidan koira, Hanna sanoo koiran sujahtaessa tytön tavaroiden sekaan.

Tuon suljetun oven takana Iida vietti suurimman osan vapaa-ajastaan. Usein seurana oli koira, joka piti huolta, että Iidalla oli seuraa.

Kun Iida tuli koulusta, hän vetäytyi oman huoneensa ja avasi The Sims -pelin. Illan aikana huoneesta kuului juttelua ja naurun remakkaa.

Iida kulutti päivittäin tunteja pelimaailmassa. Äiti piti asiaa hyvänä. Iidalla oli sosiaalisten tilanteiden pelko ja hankala olla muiden ihmisten kanssa kasvotusten.

– Se oli turvallinen paikka, kun hänen ei tarvinnut olla kenenkään edessä. Ehkä se oli myös jonkinlaista terapiaa, kun hän sai sosiaalista kontaktia sieltä pelimaailmasta.

Iidan kuoleman jälkeen on selvinnyt, että myös internetissä asiat olivat solmussa. Naurua toki oli, mutta myös surua. 

Äiti toivoo, että Iida olisi kertonut ristiriidoista. Puhuminen oli kuitenkin Iidalle ylitsepääsemättömän vaikeaa.

– En tiennyt, että Iidalla oli käynnissä täysi sota, kun hän istui omassa huoneessa tietokoneellaan.

Iida, miksi et puhunut?

Iida oli Hannalle sekä tytär että paras kaveri. Läheisistä suhteista huolimatta oli asioita, joista Iida ei suostunut puhumaan äidilleen.

Hanna ei ymmärrä, miksi Iida salasi häneltä kipeimmät haavansa. Ehkä hän halusi suojella äitiään.

– Hän piti tosi paljon asioita sisällään. Kellään ei ollut mitään tietoa, että mitkä ne kipeät asiat siellä ovat.

Äiti uskookin, että yhtä syytä pahaan oloon ei ollut. Lapsuuden kiusaaminen, vaikeudet koulussa, vanhempien ero ja muut traumat olivat sulautuneet yhdeksi pahan olon möykyksi.

– Jossain vaiheessa Iida alkoi puhua enemmän, mutta en usko, että hän puhui silloinkaan täyttä totuutta. Hän kertoi osia sieltä ja täältä.

Syksyllä 2020 Iida sanoi äidilleen, että olisi valmis juttelemaan ammattilaiselle.

Psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla todettiin, että olisi tarve kartoittaa unihäiriöitä, masennusta ja tarkkaavaisuushäiriötä.

– Hän koki, että vihdoin jotakuta kiinnostaa. Äitinä se tuntui tavallaan kamalalta, että hän sanoi sen noin, koska kyllähän mua kiinnosti koko ajan. 

Jälleen yksi hylkääminen

Hoitokontakti katkesi henkilökuntavaihdoksen vuoksi alkuvuodesta 2021. Iida jäi unohduksiin mappipinon pohjalle. 

Herkälle tytölle tilanne näyttäytyi hylkäämisenä. 

– Iida koki jälleen, ettei hänen ongelmillaan ole väliä. Kyllähän se on aika inhottava tunne.

Marraskuussa 2021 soitettiin, että Iidaan unohduksiin jääneet paperit olivat löytyneet ja hoito voisi jatkua. Elokuussa Iidalle vaihdettiin mielialalääkitystä ja äitistä tuntui, että lääkkeiden vaste oli parempi. Synkät ajatukset korvaantuivat innoksi tulevaisuudesta.     

– Iida oli ihan eri tyttö sen jälkeen, kun hän vihdoin ja viimein avun piiriin pääsi. Hän odotti innolla Kelan kuntoutusta ja suunnitteli ottavansa itselleen terapiarotankin. 

Hän oli nauravaisempi ja vietti enemmän aikaa perheen kanssa. Myös ystävät näkivät muutoksen parempaan.

Siksikin Iidan ratkaisu tuli yllätyksenä niin ystäville kuin perheellekin. 

– Pieni vastoinkäyminen, impulsiivinen teko ja kaikki oli siinä. Mietin, mitä olisi käynyt, jos mulle oltaisiin annettu mahdollisuus tarttua siihen ongelmaan. Jos Iida olisi vaan sanonut aikaisemmin, että äiti auta. Tilanne voisi nyt olla ihan toinen.

Yö, jota Hanna ei halua muistaa

Yöstä, jolloin Iidan murheet eskaloituivat kuolemaksi, on nyt neljä kuukautta. Niin kuin kerrottu, merkkejä tulevasta ei ollut nähtävissä, olihan kaikki menossa parempaan. Hanna muistaa päivän normaalina, lapset puuhailivat omiaan. 

Ennen puolta yötä Hanna sai viestin Iidan ystävältä. Hän oli huolissaan itsetuhoisista puheista.

Äiti ja itkuinen tytär puivat asiaa parvekkeella. Iida vaikutti pääsevän tilanteesta yli ja he halasivat. Sen halauksen Hanna muistaa ikuisesti. 

00.45 Hanna heräsi Iidan ystävän soittoon ja ryntäsi tyttärensä huoneeseen. Hanna toimi kuin sumussa, mutta muistaa kaiken raadollisen tarkasti. Myös sen, kuinka ambulanssi heilui, kun hänen tytärtään elvytettiin.

– Koko tapahtumaketju on piirtynyt hyvin vahvaksi mieleeni, enkä usko, että se välttämättä koskaan poistuu. Haluaisin kyllä unohtaa, sillä oman lapsen kuolema ei ole semmoinen asia, mitä haluaa muistella koko loppuelämän.

Syyttäviä kysymyksiä ilman vastauksia

Myöhemmin Hanna on ruoskinut itseään oikeastaan jokaisesta jossiteltavissa olevasta kysymyksestä. Miksi ei herännyt aiemmin tai miksi ylipäätään meni nukkumaan? Miksi ei silloin parvekkeella ymmärtänyt, että Iidan tilanne oli vakava? 

– Ymmärrys siitä, ettei olisi voinut tehdä enempää, tulee varmasti ajan kanssa. Siihen ei auta, että muut vakuuttelevat, ettei se ollut mun syy. 

Hanna on ollut itselleen vihainen, mutta Iidalle ei. Hän uskoo, että se johtuu Iidan viimeisistä sanoista. 

– Hän pyysi minua auttamaan ja pyysi anteeksi. Tiedän, että hän ei halunnut sitä oikeasti.

– Ehkä viimeiset sanat auttavat, että en pysty olemaan vihainen hänen ratkaisustaan, vaikka se tuntuukin hirveältä. 

Iidan kuolema sai myös huhut liikkeelle. Äiti kuuli, kuinka Iida leimattiin narkomaaniksi. Ystävät auttoivat oikomaan vääriä tarinoita. Se tuntuu äidistä kohtuuttomalta. 

 – Ymmärrän ne spekulaatiotkin ja tavallaan en ole niistä vihainen. Kyllä se silti järkyttää, kun kuulet, että jossain paikallisessa liikkeessä jauhetaan siitä, että sun tytär on kuollut huumeiden yliannostukseen. 

Huhujen takia Hanna alkoi kirjoittamaan tyttärensä tarinasta sosiaaliseen mediaan. Lisäksi hän puhuu, jos se auttaisi muita.

Kipeät tunteet tiivistettynä piirustuslehtiöön 

Iida oli lahjakas piirtäjä. Voi sanoa, että hän sanoitti sisäänsä suljettuja tunteita kynien ja pensseleiden avulla. Se oli Iidan omaa terapiaa, äiti pohtii.

Hanna tunnistaa monet piirustukset tyttärensä omakuviksi. Kuva, jossa vihreä tukkaisen tytön suun eteen on teipattu "shh", kuvastaa Iidan puhumattomuutta. Tummat renkaat toistuvat piirustusten henkilöiden silmien alla. Unettomuus, ahdistus, kelpaamattomuus ja paha olo toistuvat kuvissa. Toisaalta surullisten ja epätoivoisten kuvien välissä on kukkia ja väriloistoa – ehkä se on jonkinlaista toivoa.

Kuoleman jälkeen Hanna kävi läpi kaikki Iidan 15 piirustuslehtiötä sekä hänen puhelimensa etsien vastausta tyttärensä peruuttamattomaan tekoon. Hän on vetänyt viivoja pisteestä toiseen ja kirjannut yhtäsuuruusmerkkejä paikkoihin, joista ei ole täysin varma.

Selvää vastausta kirjojen sivuilta ei ole löytynyt. Ainoastaan lohduttoman ja apua tarvinneen tytön hätähuudon.

– Tosi vahva oireilu puskee läpi kuvista. Juurikin se itseinho ja vääristynyt kehonkuva. Paljon sellaista, mitä hän ei osannut sanoittaa.

Missä kaikki kyyneleet?

Heti Iidan kuoleman jälkeen Hanna oli yltiörauhallinen. Ystävät ihmettelivät, mihin kaikki kyyneleet olivat patoutuneet.  

– Se oli semmoista sumua. Tuntui, että seurasin itseäni jostain tuolta katonrajasta. Ei tuntunut siltä, että elät itse sitä elämää, vaan että katsot, kun joku muu kokee sen.

Nyt Hanna tajuaa, että eli tuon ajan shokissa. Iidan kuolleeksi julistamisen jälkeen suru alkoi vyörymään.

– Surua ei voi ymmärtää kuin toinen lapsensa menettänyt. Ei ole enää yhtä elämää. On elämä ennen Iidan kuolemaa ja sen jälkeen, eikä menetettyä saa takaisin.

– Tuntuu kuin osa susta revittäisiin pois, sydän revitään rinnasta. Se suru on kaiken alleen peittävää.

Hannan maailma pysähtyi juuri siihen hetkeen, kun Iida kuoli. Jossittelun rinnalle on tullut myös katkeruuden tunteita, vaikka Hanna tietää, etteivät ne auta.

– Tavallaan on semmoinen katkeruus siitä, että apu ei tullut minkään asian kohdalla tarpeeksi ajoissa. Ei ikinä silloin, kun sitä olisi pitänyt saada.

Kun Hanna muistelee onnellisempia hetkiä tyttärensä kanssa, silmäkulmin nousee kimmellys. Hanna tietää, että näin neljän kuukauden jälkeen suruprosessi on vasta alussa, eikä se lopu koskaan. Vertaistukea hän hakee muilta lapsensa menettäneiltä. Hän toivoo, että yksikään nuori ei päätyisi samaan ratkaisuun kuin Iida.  

– Toivon, että kertomalla Iidan tarinaa voisin saada jonkun nuoren ajattelemaan, että kuolema ei ole mikään ratkaisu. Ei Iidakaan sitä halunnut.


Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja