Kesä 1941 on painunut unohtumattomana Erkki Raskin muistiin. Jatkosodan myötä Erkin syrjäisestä kotiseudusta tuli venäläisten sotavankien säilytyspaikka.
Erkki Rask oli jatkosodan syttyessä neljävuotias pikkupoika. Hän elää yhä lapsuutensa maisemissa, eteläsavolaisessa Simanalan kylässä, vanhempiensa rakentamalla maatilalla.
− Talvisota-ajasta minulla ei ole vielä paljoa muistikuvia, paitsi että iltasella ei ollut valoja paljon missään. Ikkunat piti saada pimentoon, etteivät lentokoneet näe. Siitä lähtien rupesin muistamaan, kun 1941 kesäkuussa isälle tuli kutsukortti, Erkki kertoo.
Jatkosodan muistikuvat ovat painuneet Erkin, 74, mieleen sitäkin elävämpinä. Erkin kotiseudusta sukeutui syrjäisen sijaintinsa vuoksi sotavankien leiri.
− Vuonna 1941 sata miestä tuli ensiksi. He asuivat sen yhden talven naapuritalossa, ihan tässä sadan metrin päässä, ja sitten myös riihessä, joka oli vielä lähempänä.
− Sitten leiri rakennettiin kilometrin päähän. Miehiä tuli ja vaihtui. Suurimmillaan heitä oli 250−400.
Elämää sotavankien naapurina
Sodasta ja sotavangeista huolimatta kyläläisten elämä jatkui arkisten askareiden parissa. Jotkut kauhistelivat Raskin perheenäidille, miten hän uskaltaa asua vankien vieressä kahden pikkupojan kanssa, ilman puolisonsa tukea.
Mitään häiriötä vangeista ei kuitenkaan aiheutunut.
− He kävivät jopa auttelemassa peltotöissä, oli sellaisia luottovankeja. Vartijat tiesivät, ketä voi päästää, Erkki sanoo.
Karkulaiset varkaissa
Seuraavan kesän korvilla vangit siirrettiin Raskien naapurista kilometrin päähän Kerimäelle Kuokkalan kylään vankileirille, jossa heidät määrättiin töihin ojankaivuuseen.
Leiriä reunustanut piikkilanka-aita ei onnistunut pidättelemään kaikkia vankeja. Ilmassa kajahtava laukaus oli merkki siitä, että joku oli onnistunut pääsemään karkuun.
− Vartiomiehet eivät saaneet muuten ampua, mutta jos joku yritti karata, silloin asetta sai käyttää, Erkki kertoo.
Osa vangeista sujahti karkumatkoillaan varkaisille kyläläisten koteihin.
− Me olimme liian lähellä, tänne he eivät tulleet, mutta vähän edemmäs kyllä. Vartiomiehet joutuivat heidät sitten hakemaan. Kuului vain sanonta, että ei karkaile enää!
"Ei meitä pelottanut"
Lokakuussa 1944 sota päättyi. Sen myötä vankeja alettiin palauttaa takaisin kotikonnuilleen.
− Ei se kotiinlähtö mieleistä ollut. He pelkäsivät, että tulee kuula kalloon. Monelle varmaan kävi näin, Erkki pohtii.
Erkin kotitilan lähellä sijaitseva sotavankien hautausmaa ja muistomerkki muistuttavat yhä vuosikymmenien takaisista tapahtumista. Kävipä yksi vanki jopa paikan päällä vuonna 1999 kertaamassa menneitä.
Erkin muistoissa jatkosota ja naapurin sotavangit eivät ole sittemmin kummitelleet.
− Kyllä kai se aikuisissa herätti vähän pelkoa, mutta sitä oli itse niin nuori, ettei meitä kyllä pelottanut. Se oli aika jännää. Kurkittiin, vaikka ei olisi niin saanutkaan.
Kuvat: Colourbox.com
Studio55.fi/Jenni Kokkonen
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.