Kesä 1941 on painunut unohtumattomana Erkki Raskin muistiin. Jatkosodan myötä Erkin syrjäisestä kotiseudusta tuli venäläisten sotavankien säilytyspaikka.
Erkki Rask oli jatkosodan syttyessä neljävuotias pikkupoika. Hän elää yhä lapsuutensa maisemissa, eteläsavolaisessa Simanalan kylässä, vanhempiensa rakentamalla maatilalla.
− Talvisota-ajasta minulla ei ole vielä paljoa muistikuvia, paitsi että iltasella ei ollut valoja paljon missään. Ikkunat piti saada pimentoon, etteivät lentokoneet näe. Siitä lähtien rupesin muistamaan, kun 1941 kesäkuussa isälle tuli kutsukortti, Erkki kertoo.
Jatkosodan muistikuvat ovat painuneet Erkin, 74, mieleen sitäkin elävämpinä. Erkin kotiseudusta sukeutui syrjäisen sijaintinsa vuoksi sotavankien leiri.
− Vuonna 1941 sata miestä tuli ensiksi. He asuivat sen yhden talven naapuritalossa, ihan tässä sadan metrin päässä, ja sitten myös riihessä, joka oli vielä lähempänä.
− Sitten leiri rakennettiin kilometrin päähän. Miehiä tuli ja vaihtui. Suurimmillaan heitä oli 250−400.
Elämää sotavankien naapurina
Sodasta ja sotavangeista huolimatta kyläläisten elämä jatkui arkisten askareiden parissa. Jotkut kauhistelivat Raskin perheenäidille, miten hän uskaltaa asua vankien vieressä kahden pikkupojan kanssa, ilman puolisonsa tukea.
Mitään häiriötä vangeista ei kuitenkaan aiheutunut.
− He kävivät jopa auttelemassa peltotöissä, oli sellaisia luottovankeja. Vartijat tiesivät, ketä voi päästää, Erkki sanoo.
Karkulaiset varkaissa
Seuraavan kesän korvilla vangit siirrettiin Raskien naapurista kilometrin päähän Kerimäelle Kuokkalan kylään vankileirille, jossa heidät määrättiin töihin ojankaivuuseen.
Leiriä reunustanut piikkilanka-aita ei onnistunut pidättelemään kaikkia vankeja. Ilmassa kajahtava laukaus oli merkki siitä, että joku oli onnistunut pääsemään karkuun.
