Dekkaristit pyrkivät selvittämään, mitä murhaajien mielessä liikkuu. Rikollisen pään sisään päästäkseen apua saa muun muassa rikospsykologiasta ja keskustelemalla poliisien kanssa, kertoo rikoskirjailija Leena Lehtolainen.
Rikoskirjailija Leena Lehtolainen ei mitenkään innokkaasti kahlaa läpi kaikkea suomalaista rikosuutisointia. Se on turhan synkkää luettavaa ja usein pelkkiä alkoholin ja huumeiden vaikutuksesta tehtyjä tekoja. Eikä hän yleensäkään ole kovin kiinnostunut väkivallasta.
− En halua mässäillä väkivallalla, ei rikosten tarvitse kirjoissa raaistua raaistumistaan. Todellisuutemme, jossa tapahtuu kansanmurhiakin, on jo itsessään raaka.
Täytyy eläytyä pahuuteen
Lehtolaisen mukaan rikoskirjailijan täytyy olla kiinnostunut, ei pelkästään hyvästä ja pahasta, vaan etenkin siitä välimaastosta − harmaasta alueesta. Työ on eläytymistä äärimmäisiin tekoihin ryhtyvien ja pystyvien ihmisten elämään. Kirjailijan täytyy päästä murhaajan pään sisään ja yrittää tajuta, mitä rikollinen ajattelee ja miten hän toimii.
− Pahuuden kirjailija joutuu etsimään omasta itsestään.
Lehtolainen on aina ollut kiinnostunut psykologiasta, ja hän on perehtynyt rikospsykologiaan. Siitä on ollut paljon hyötyä. Hänellä on myös tuttuja poliiseja, jotka ovat aina olleet avuliaita ja yhteistyöhaluisia, kun hän on tarvinnut tietoja ja neuvoja. On hän ollut mukana naispoliisipäivilläkin.
Ensimmäinen rikoskirja tutusta ympäristöstä
Leena Lehtolainen tunnetaan laajimmin Maria Kallio -kirjoistaan. Sarjan aloittavan ensimmäisen dekkarinsa, jonka nimikin on "Ensimmäinen murhani", Lehtolainen sijoitti kuorolaulajien miljööseen. Se on kirjailijalle tuttu, koska hän on itsekin laulanut aikoinaan kuoroissa ja tarkkaillut läheltä niiden ihmissuhdekuvioita.
