Dekkaristit pyrkivät selvittämään, mitä murhaajien mielessä liikkuu. Rikollisen pään sisään päästäkseen apua saa muun muassa rikospsykologiasta ja keskustelemalla poliisien kanssa, kertoo rikoskirjailija Leena Lehtolainen.
Rikoskirjailija Leena Lehtolainen ei mitenkään innokkaasti kahlaa läpi kaikkea suomalaista rikosuutisointia. Se on turhan synkkää luettavaa ja usein pelkkiä alkoholin ja huumeiden vaikutuksesta tehtyjä tekoja. Eikä hän yleensäkään ole kovin kiinnostunut väkivallasta.
− En halua mässäillä väkivallalla, ei rikosten tarvitse kirjoissa raaistua raaistumistaan. Todellisuutemme, jossa tapahtuu kansanmurhiakin, on jo itsessään raaka.
Täytyy eläytyä pahuuteen
Lehtolaisen mukaan rikoskirjailijan täytyy olla kiinnostunut, ei pelkästään hyvästä ja pahasta, vaan etenkin siitä välimaastosta − harmaasta alueesta. Työ on eläytymistä äärimmäisiin tekoihin ryhtyvien ja pystyvien ihmisten elämään. Kirjailijan täytyy päästä murhaajan pään sisään ja yrittää tajuta, mitä rikollinen ajattelee ja miten hän toimii.
− Pahuuden kirjailija joutuu etsimään omasta itsestään.
Lehtolainen on aina ollut kiinnostunut psykologiasta, ja hän on perehtynyt rikospsykologiaan. Siitä on ollut paljon hyötyä. Hänellä on myös tuttuja poliiseja, jotka ovat aina olleet avuliaita ja yhteistyöhaluisia, kun hän on tarvinnut tietoja ja neuvoja. On hän ollut mukana naispoliisipäivilläkin.
Ensimmäinen rikoskirja tutusta ympäristöstä
Leena Lehtolainen tunnetaan laajimmin Maria Kallio -kirjoistaan. Sarjan aloittavan ensimmäisen dekkarinsa, jonka nimikin on "Ensimmäinen murhani", Lehtolainen sijoitti kuorolaulajien miljööseen. Se on kirjailijalle tuttu, koska hän on itsekin laulanut aikoinaan kuoroissa ja tarkkaillut läheltä niiden ihmissuhdekuvioita.
− Se oli luonteva tapa aloittaa. Siinä ikään kuin kirjoitti kirjan ulos itsestään − kuitenkin niin, että romaanin henkilöt ovat huomattavasti kärjistetympiä kuin todellisuudessa. Aloitin dekkareiden kirjoittamisen, koska halusin kokeilla pystynkö, Lehtolainen kertoo.
Alun jälkeen kirjoittaminen on usein käynnistynyt niin, että jokin asia alkaa häiritä ja vaivata. Sitten Lehtolainen alkaa pohtia, mitä seuraisi, jos näin tai näin tapahtuisi. Dekkari on laji, jossa pystyy käsittelemään monentyyppisiä asioita, ei vain pelkästään rikosta ja rikollista. Kirjailijan on myös mahdollista herättää tunteita ja kysymyksiä lukijoissa.
− Kyllä kirjailijalle on merkitystä myös sillä, että dekkareita luetaan paljon. Silloin on mahdollista saada vastakaikua. Mutta ei sitä kirjoittaessa ajattele, että näitä luetaan. Sitä keskittyy vain tekemään työn hyvin.
Se, että rikolliset ottaisivat mallia hänen kirjoistaan, ei Lehtolaista huoleta. Koska kirjoissa rikoksentekijälle aina käy huonosti, ei se kannusta yrittämään itse.
Kirjoittaminen ei ole tehdastyötä
Lukijat pitävät erityisesti dekkarisarjoista, joissa päähenkilö pysyy samana. Maria Kallio on selvittänyt rikoksia nyt kymmenessä romaanissa. Lehtolainen ei lupaa mitään, mutta ei pidä mahdottomana, että sarja vielä jatkuisi. Myöskään Kallio-sarjan rinnalle kirjoitettu jokin toinen sarja ei Lehtolaisesta kuulosta mahdottomalta ajatukselta.
− Kirjailijalla on kirjoittamisen vapaus. Sarjan lopettaminen tai jatkaminen on aina kirjailijakohtainen kysymys. Kirjoittaminen ei ole tehdastyötä, vaan siihen on oltava vilpitön halu.
Ihmiset myös lähettävät joskus postia, jossa kertovat omista kokemuksistaan ja ehdottavat aiheita. Niihin Lehtolainen ei tartu, koska hän ei käytä tosielämää aiheena kirjoissaan.
Suomalaisilla rikoskirjailijoilla on hyvä yhteishenki.He pitävät keskenään yhteyttä ja kannustavat toisiaan kuin maajoukkue.Laji vaatii kuitenkin sitä pahuuden löytämistä omasta itsestä ja väkivallan käsittelemistä, siksi kaikista kirjailijoista ei todennäköisesti ole rikoskirjailijoiksi.
Studio55/Birgitta Valonen