Azovstalin tehtaan vangin puoliso liikuttuneena MTV:n haastattelussa: "Pommisuojassa toistelin lapsellemme, että isi tulee vielä luoksemme"

7:29
Katso Itä Nyt -ohjelman ensimmäinen jakso: Azovstalin tehtaan vangin puoliso kertoo tarinansa.

Mariupolilainen Antonina Dmitryjenko asui kuukausia pommisuojassa pienen poikansa kanssa. Hän ei ollut kuullut Azovstalin terästehtaassa venäläisiä vastaan taistelevasta miehestään aikoihin, mutta toivoi ja rukoili joka päivä.

MTV Uutiset livessä alkaa uusi Itä Nyt -ohjelma, jossa käsitellään Ukrainan sotaa ja poliittista tilannetta Venäjällä. Ohjelma tulee kerran viikossa ja on katsottavissa MTV Uutiset liven lisäksi Katsomossa sekä MTV Uutisten nettisivuilla.

Näky on piirtynyt Antonina Dmitryjenkon verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi. Kännykän näytöllä oli kuva hänen miehestään Ukrainan armeijan univormussa. Järkytys, kauhu, pelko ja huoli vyöryivät Dmitryjenkon yli.

– En ollut varautunut tähän ollenkaan. Hän yllätti meidät kaikki täysin, Mariupolista paennut Dmitryjenko sanoi Itä Nyt -ohjelman studiossa.

Dmitryjenkon mies oli eräänä päivänä sodan alkuvaiheessa lähtenyt toiselle puolelle Mariupolia muka hoitamaan asioitaan. Todellisuudessa hän ilmoittautui armeijan palvelukseen vapaaehtoisena ja lähetti puolisolleen kuvan itsestään armeijan puvussa.

– Hän sanoi jälkeenpäin, ettei voinut katsoa sivusta, vaan hänen oli pakko puolustaa isänmaataan. Hän ei kertonut minulle, koska tiesi, että yrittäisin ylipuhua hänet, Dmitryjenko muisteli.

Aluksi Dmitryjenkon perhe ei täysin edes ymmärtänyt, että sota todella alkoi. Kukaan ei uskonut, että sellaista voisi tapahtua.

– Mieheni sanoi heti, että minun ja lasten on mentävä pommisuojaan, koska hänen komentajansa oli sanonut, että on tulossa raaka sota. Minä en kuitenkaan millään uskonut, että sota todella tulee, vaan laitoin nuorimman lapseni nukkumaan tavalliseen tapaan.

Vasta kun Dmitryjenko ja kaksi aikuista lasta kuulivat venäläiskoneen lentävän aivan talonsa yläpuolella ja viereisten talojen räjähtävän, he tajusivat, että oli tosi kyseessä.

– Sieppasin nukkumassa olleen reilun vuoden ikäisen Jurin syliini ja juoksimme vanhempien lasten kanssa pommisuojaan.

"Olin yksin ja huolesta sekaisin"

Dmitryjenko vietti kerrostalonsa kylmässä ja kosteassa pommisuojassa viikkoja kymmenien muiden kanssa. Hän poistui sieltä vain välttämättömistä syistä hakemaan vettä ja ruokaa. 

Dmitryjenkon 19- ja 21-vuotiaat lapsensa lähtivät pommisuojasta Mariupolin keskustaan. He ajattelivat, että siellä voisi vielä olla kännykkäyhteys, jolla voisi soittaa sukulaisille.

– Noin kolme viikkoa en tiennyt, missä vanhemmat lapseni ovat. Lopulta pääsin naapurin tytön luokse, jolla toimi puhelin ja sain heidät kiinni, Dmitryjenko muisteli.

Pommisuojan ulkopuolella tapahtui kammottavia asioita. Dmitryjenko näki talonsa ikkunasta, miten ihmisiä kuoli räjähdyksiin ja luoteihin, heitä kaatui suoraan kaduilla, eikä kukaan ehtinyt auttaa.

Dmitryjenkon naapurissa asuva iäkäs nainen kuoli räjähdyksessä, koska ei liikuntavammansa vuoksi pystynyt avaamaan ovea.

– Emme saaneet häntä ajoissa pommisuojaan, koska omaiset eivät olleet jättäneet vara-avainta kenellekään. Hän kuoli, kun kerrostaloon osui pommi.

Dmitryjenko ymmärsi, että ainoa turvallinen paikka oli pommisuoja, mutta olot eivät olleet kovin häävit. Ilman miehen apua pommisuojassa ei ollut helppoa selviytyä, koska piti kantaa kaivosta vettä ja tehdä tuli, jolla lämmittää pienen Juri-pojan ruoat.

– Aluksi olin vihainen miehelleni, että hän oli värväytynyt vapaaehtoisena armeijaan. Olin yksin ja huolesta sekaisin pommisuojassa taaperon kanssa, kun kaikki naapurini olivat miestensä kanssa. Mutta pommisuojassa toistelin lapsellemme, että isi tulee vielä luoksemme, Dmitryjenko sanoi hiljaa kyyneleet silmissä.

Vankileirien karut olot

Dmitryjenko pystyi välillä pitämään yhteyttä ulkomaailmaan pommisuojasta käsin. Hän sai kuulla miehensä taistelevan Mariupolissa Azovstalin terästehtaassa ja puolustavan sen venäläisiltä.

Mariupolin kaupungissa sijaitseva, yli kymmenen neliökilometrin laajuinen Azovstalin tehdasalue, oli Venäjän jatkuvan pommituksen kohteena kuukausien ajan. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta, sen joukot etenivät noin viikossa Mariupolin edustalle ja piirittivät sen.

Toukokuun puolivälissä, kun Venäjä oli jo vallannut ja tuhonnut suuren osan Mariupolin kaupungista, Azovin rykmentti kertoi edelleen puolustavansa Mariupolin satamassa sijaitsevaa massiivista Azovstalin terästehdasta. Azovstalin terästehdasta puolustavat sotilaat taistelivat loppuun asti venäläishyökkääjiä vastaan, Dmitryjenkon mies heidän joukossaan.

Azovstalin terästehdas oli keväällä Mariupolin viimeinen linnake, jonka ukrainalaissotilaat pakotettiin rankan taistelun jälkeen lopulta antautumaan. Dmitryjenkon mies joutui satojen muiden miesten kanssa venäläisten sotavangiksi. Aluksi heidät vietiin Olenivkaan, joka on venäläisten valloittama alue Donetskissa.

– Siellä mieheni oli, kunnes tapahtui räjähdys ja ainakin 50 ukrainalaista kuoli. Onneksi mieheni selvisi hengissä ja hänet siirrettiin toiselle venäläisten vankileirille, Dmitryjenko kertoi.

Jälkeenpäin Dmitryjenkon mies kertoi kammottavia asioita vankileiriajoiltaan. Ukrainalaisia sotavankeja pahoinpideltiin rajusti ilman mitään syytä. Vangit olivat jatkuvasti nälissään ja huonossa kunnossa.

Ensimmäisellä vankileirillä miehet saivat ruoaksi kerran päivässä laihaa keittoa, jossa oli muutama peruna ja pieni leipäviipale. Toisella vankileirillä sai enemmän perunaa ja kaksi leipäviipaletta, mutta samaa laihaa keittoa.

– Lähes kaikilla sotavangeilla oli anoreksia ja vakavia puutostiloja, Dmitryjenko sanoi.

Pako Suomeen

Lopulta Dmitryjenko onnistui pääsemään ulos pommisuojasta ja Mariupolista Odessaan. Sielläkään ei vaikuttanut kuitenkaan olevan turvallista, etenkään pienen lapsen kanssa.

Dmitryjenkon vanhin poika oli liittynyt Ukrainan armeijaan ja aikuinen tytär oli Odessassa odottamassa niin ikään venäläisten vangiksi joutunutta poikaystäväänsä. Dmitryjenko yritti pyytää tytärtään pakenemaan ulkomaille, mutta tämä ei suostunut. Perheenäiti kuitenkin ymmärsi, että hänen oli lähdettävä maasta pienen Jurin kanssa.

Dmitryjenko saapui Suomeen pari viikkoa sitten Operation Hope -vapaaehtoisryhmän ja Shelter-projektin avulla. Shelter-projekti pelastaa Venäjän leireille kuljetettuja itä-ukrainalaisia turvaan Valko-Venäjällä sijaitsevan tukikohdan kautta.

– En voi edes kuvailla, kuinka kiitollinen olen näille vapaaehtoisille. He pelastivat meidät, Dmitryjenko sanoo.

"Se on hän"

Toinen päivä, joka varmasti jää loppuelämäksi Dmitryjenkon mieleen miehensä univormukuvan lähettämispäivän lisäksi, on 3. marraskuuta.

Hän oli silloin Helsingissä kävelyllä myös pakolaisena Suomeen tulleen ukrainalaisperheen kanssa, kun yhtäkkiä hänen tyttäreltään tuli kuva ja viesti. Tytär epäili, että vankienvaihdossa vapautettu mies saattaisi olla Dmitryjenkon puoliso.

Dmitryjenko suurensi kuvaa ja tuijotti sitä herkeämättä. Kasvonpiirteet olivat tutut, mutta mitä jos hän erehtyi? Oliko tämä vain toiveajattelua? Lopulta Dmitryjenkon polvet menivät veteliksi, hän huusi ja alkoi itkeä hillittömästi.

– Se on hän!

Dmitryjenkon mies tosiaan vapautui venäläisten vankeudesta. Nyt, laihana ja ryytyneenä, hän on kuntoutuksessa Ukrainassa. Videopuheluita pari puhuu aina mahdollisuuksien mukaan.

– En ole nähnyt miestäni kahdeksaan kuukauteen eikä Juri ole nähnyt isäänsä. Toivomme, että hän voi pian tulla vierailemaan Suomeen, jos pääsee. Mutta tärkeintä on se, että hän on hengissä.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja