Atlantiksen myytti on kiehtonut ihmisiä jo satojen vuosien ajan. Se on antanut aihetta lukemattomiin tutkimuksiin ja teorioihin, mutta vieläkään ei ole löytynyt ratkaisua tähän kadonneen mantereen ja kansakunnan arvoitukseen.
”Atlantiksen rannikko on vuoristoista, mutta saaren keskustaan päin mentäessä maasto lähtee viettämään alaspäin ja muuttuu hedelmälliseksi tasangoksi. Siellä on runsaasti erilaisia mineraaleja ja riistaa, myös norsuja, samoin kuin metsää ja syötäväksi kelpaavia kasveja.”
Kadonneista mantereista kertovista tarinoista kiehtovin ja tunnetuin lienee Atlantiksen taru. Ensimmäisen kerran Atlantis mainitaan Antiikin filosofi Platonin kirjoittamissa Timaioksen ja Kritiaksen dialogeissa, jotka kirjoitettiin noin 350 eKr. Keskustelussa Kritias kertoo Atlantiksesta, josta hän oli kuullut isoisältään. Tämä oli puolestaan kuullut tarinan ateenalaiselta runoilijalta Solonilta, jolle sen oli kertonut egyptiläinen pappi.
Tarinan mukaan aikojen alussa jumalat arpoivat, mikä osa maailmasta kuuluisi kenellekin. Meren jumala Poseidon sai Atlantiksen mantereen, joka sijaitsi Atlantin valtameressä nykyisen Gibraltarin salmen vieressä. Atlantiksesta rakennettiin rikas ja mahtava kuningaskunta, ja sen asukkaat olivat aluksi hyveellisiä ja lakeja noudattavia.
”Atlantis ja sen asukkaat väheksyivät kaikkea muuta paitsi hyveitä, eikä rikkauksilla ollut paljonkaan arvoa heidän silmissään.”
Meren syvyyksiin
Atlantis ei kuitenkaan kukoistanut pitkään. Sen asukkaat muuttuivat ahneiksi. Rikkaus muodostui ylivoimaiseksi taakaksi, ja he alkoivat käyttäytyä paheellisesti.
”Heidän arvokkaimman aarteensa loisto oli katoamassa. Heihin oli tarttunut alhainen himokkuus ja ylpeys omasta voimasta.”