Vihollinen porteilla (Enemy at the Gates)

Taistelu Stalingradista saa uuden käänteen tehokkaan tarkka-ampujan ansiosta. Kun natsiarmeija komentaa paikalle oman ampujaässänsä, majuri Königin (Ed Harris), siirtyy Stalingradin taistelun ratkaisu kahden miehen voimainkoitoksen varaan.

Annaud tarjoaa ulkoisesti komeaa, huoliteltua, paikoin dynaamista ja jopa jännittävää elokuvakerrontaa. Samaan hengenvetoon Stalingrad-spektaakkelia voi luokitella myös sisäsiistiksi, kumman haaleaksi ja roolimiehitykseltään täysin käsittämättömäksi kuriositeetiksi.

Elokuvan alun konsepti on kuin suoraan Sotamies Ryanista repäisty. Eipä silti, itsemurhalta maistuvan hyökkäyksen naturalistisiin sävyihin on tuskin kenelläkään, ei edes Spielbergillä, omistusoikeutta. Äijää lakoaa ensi metreillä kuin viljaa, eikä väliä kenen luodeista - jos käännyt karkuun, punakone sylkee lyijyä kasvoille siinä missä sakemannikin. Henkiriepu säilyy vain poikkeuksellisella tuurilla.

Tehokkaan, verenkarvaan alkurynnistyksen jälkeen on tarinan ja sen päähenkilöiden vuoro. Raunioiden seasta ryömii outo parivaljakko, Lahjakkaan herra Ripleyn Jude Law ja Rakastuneen Shakespearen Joseph Fiennes. Aristokraattisen brittisnobi-Juden esiintyminen yksinkertaisena venäläisenä paimenena on kuin yrittäisi todistella Gwyneth Paltrowin sopivan Janis Joplin -elämäkertaelokuvan nimiosaan. Ralphin lahjattomamman pikkuveljen Josephin asepuvun alta tähyilee väkisinkin riimittelijän röyhelöpaitaa, sillä hänen propagandakomissaari Danilovistaan ei irtoa slaavilaista syvyyttä.

Yhtään uskottavampi ei ole Nikitana uhoileva Hoskins, jonka käsitys tulevasta neuvostojohtajasta lähentelee enemmän sanoja suustaan sylkevää sadistia kuin mitään muuta. Muumio-seikkailusta tuttu Rachel Weisz tuo tarinaan turhanpäiväisen triangelidraaman, ja takuuvarma jenkkivahvistus Ed Harris vastaa jännityksestä nerokkaan natsiampujan hahmossa.

Löyhästi tositapahtumiin perustuvaa Vihollista porteilla katsoo suurimman osan aikaa hämmennyksen vallassa. Toisaalta Vasilin ja Königin kaksintaistelussa on kiistatonta imua, toisaalta koko konsepti kahden miehen vallasta ratkaista kokonainen sota loukkaa historian tuntevan katsojan älykkyyttä.

Pahiten leffa lähtee hakoteille juoneen ympätyn rakkaustarinan puhjetessa kukoistukseensa. Öiset ähinät bunkkeripatjalla tuntuvat lähinnä kiusaannuttavilta kollektiivisen kuolonkorinan keskellä. Kaiken kuorrutuksena katsoja joutuu kuuntelemaan James "Titanic" Hornerin volisevaa sävelmattoa, joka omaperäisyyden sijaan tyytyy varioimaan Schindlerin listan tunnistettavaa teemaa.

Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: UIP