Helsinkiläinen Seija, 64, jäi leskeksi lähes 30 vuotta sitten. Hänen mielenterveysongelmista kärsinyt miehensä kuoli oman käden kautta. Parikymmentä vuotta myöhemmin Seijaa kohtasi uusi suru. Silloin hän menetti tyttärensä.
– Tutustuin mieheeni vuonna 1980. Minulla oli silloin yksi tytär, ja pian mentyämme naimisiin, syntyi kaksi lisää, Seija aloittaa.
Noin vuoden päästä kuopuksen syntymästä alkoivat ongelmat. Seijan mies alkoi kärsiä kivuliaista selkävaivoista, joiden vuoksi hänet määrättiin varjoainekuvauksiin.
– En tiedä, tapahtuiko kuvauksissa jotakin, mutta sen jälkeen mieheni mieli alkoi järkkyä. Hänestä tuli vainoharhainen; hän kuvitteli esimerkiksi, että lapsillemme syötetään päiväkodissa huumeita, Seija kertoo.
Mies kuvitteli myös, että perhettä tarkkaillaan koko ajan, minkä vuoksi verhot piti pitää iltaisin ja öisin tiukasti kiinni. Seija joutui pelkäämään koko ajan, että mies tekee jotakin lapsille tai karkaa heidän kanssaan jonnekin pakoon kuvittelemiaan vainoajia.
– Pelkäsin, koska tiesin, että lapset ovat hyvin rakkaita miehelleni.
Noin puolen vuoden päästä harjojen alettua mies saatiin hoitoon Kellokosken sairaalaan.
– En ihan tarkkaan tiedä, miten siinä kävi, mutta joka tapauksessa hän asioi vakuutusyhtiössä ja sai jostakin syystä raivokohtauksen, jota selvittelemään jouduttiin kutsumaan poliisi. Sen jälkeen sain hänet hoitoon, mutta kotiin päästyään hän ei suostunut syömään lääkkeitään, ja entiset ongelmat jatkuivat, Seija selittää.
– Hänhän ei itse ymmärtänyt olevansa sairas, hän lisää.
Piinan karmea päätös
Seija kertoo elämän olleen hyvin raskasta miehen sairastuttua, joten niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, miehen kuolema oli tavallaan helpotus.
– Tietenkään en olisi toivonut sen tapahtuvan niin. Hän päätti päivänsä eräänä yönä oman käden kautta, ja sain tietää asiasta vasta, kun naapuriemme hälyttämät poliisit soittivat ovikelloamme, Seija kertoo.
Seijan tuttavapiiristä juuri kukaan ei tiennyt hänen miehensä mielenterveysongelmista, ja itsemurhakin tuntui asialta, josta ei voinut puhua.
– Kerroin vain harvoille läheisilleni, mitä oikeasti oli tapahtunut. Muille sanoin, että mieheni kuoli aivoveritulppaan.
Saman tarinan Seija kertoi myös tyttärilleen. Asian oikean laidan hän paljasti heille vasta vuosia myöhemmin.
"Kaikesta voi selvitä"
Seijan ja tyttöjen elämä jatkui, ja uusi onnikin löytyi. Tytöt kävivät koulua ja harrastivat. Kaikki oli hyvin, kunnes eräänä päivänä poliisit olivat jälleen Seijan ovella tuomassa suru-uutista: Seijan nuorin tytär oli tehnyt itsemurhan poikaystävänsä asunnossa.
– Olin aivan musertunut, enkä oikein osaa sanoa, miten surusta selvisin. Onneksi muut tyttäret olivat tukenani, ja ovat edelleenkin, Seija sanoo.
Hänen kuopuksensa kuolemasta on nyt seitsemän vuotta, mutta suru pyrkii pinnalle silloin tällöin edelleenkin. Huolimatta siitä kaikesta, mitä Seija on saanut elämänsä aikana kokea, hän suhtautuu elämään positiivisesti. Iloa ja valoa hänen päiviinsä tuovat harrastukset, lemmikit, jo aikuiset tyttäret sekä työ hoitoalalla.
Studio55/Elina Rantalainen
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55 etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme Studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.