Kipeät heitot ulkonäöstä olivat alku Julius Susimäen pakonomaiselle tarpeelle hallita omaa ulkonäköä. Julius luuli, että ongelmat katoaisivat kun peruskoulu vaihtuisi aikuisuuteen – niin ei kuitenkaan käynyt.
Kontrollin tarve on näkynyt näyttelijä ja tanssija Julius Susimäen, 28, elämässä jo lapsesta asti. Julius on aina tehnyt kaiken joko täysillä tai ei ollenkaan, puoliteholla ei olla koskaan menty. Vaikka ominaisuudesta voi olla hyötyä näyttelijä-tanssiajan ammatissa, on siitä ollut myös paljon hallaa varsinkin Juliuksen nuoruudessa.
Jo ala-asteella Julius alkoi kärsiä ulkonäköpaineista, joita hänen täytyi saada kontrolloida.
"Kuudennella luokalla muistan kommentteja, sellaisia heittoja sivulauseessa pyöreydestä. Totta kai sitä alkoi miettiä, ovatko ne totta."
– Muistan, että jo ala-asteen lopussa aloin miettimään omaa kehoani ja miltä se näyttää. Kuudennella luokalla muistan kommentteja, sellaisia heittoja sivulauseessa pyöreydestä. Totta kai sitä alkoi miettiä, ovatko ne totta. Ne olivat itsetunnolle kova pala. Ehkä ne ovat sitten jääneet kaivelemaan, Julius kertoo.
– Joskus yläasteen alkupuolella aloin kuntoilemaan neuroottisesti. Kävin kuntosalilla, nyrkkeilin ja lenkkeilin.
"Arkisin treenasin 2–3 tuntia päivässä"
Treenaamisesta tuli asia, jota Julius pystyi omassa elämässään täysin hallita. Itsetietoisen teinin koko elämä alkoi pian pyöriä pakonomaisen kuntoilun ja syömisen tarkkailun ympärillä.
– Meininki oli sitä, että arkisin treenasin 2–3 tuntia päivässä ja söin lähinnä salaatinlehtiä, tonnikalaa ja sellaista. Viikonloppu oli ihan ääripää ja silloin söin vapaasti ihan mitä vaan. Sitten se meni siihen mässäilyyn, Julius kertoo.
"Mikään ei riitä"
Kontrollista tuli fyysisesti oli hyvä olo, mutta henkinen puoli oli aivan toista.
– Se on vähän kaksipiippuinen juttu: Kun siihen pystyi ja tuloksia alkoi näkyä, kontrollista tuli hyvä olo, mutta sitten alkoi miettiä, miten asiat voisivat olla paremmin. Se menee helposti siihen, että mikään ei riitä, kun tavoitteet koko ajan kasvavat, Julius kertoo.
– Olen varmaan jo aika alkuvaiheessa tajunnut, että mietin aika paljon näitä asioita, mitä laitan suuhun ja miten kauan kelailen jälkeenpäin, että söin palan valkoista leipää arkipäivänä. Kyllä siinä ymmärsi pian, ettei tämä ole ihan sieltä terveimmästä päästä.
Julius on kuvataitelija Markku Susimäen ja muotisuunnittelija Ilona Pellin poika. Perheeseen kuuluu myös vanhempi veli Joonas. Perheelleen Julius ei kertonut mitään ulkonäköpaineistaan.
– He vain näkivät, että kuntoilen. Kävin harkoissa ihan niin kuin kaikki muutkin kaverit. En puhunut aiheesta mitään eikä se näkynyt mitenkään, he eivät voineet millään tietää, Julius kertoo.
Ongelmat eivät hellittäneet aikuisena
Nuorena Julius ajatteli, että aikuisikään mennessä hän pääsisi ulkonäköpaineista eroon. Pakonomainen syömisen ja urheilun kontrollointi jatkui kuitenkin edelleen, ja siitä tuli parikymppisenä entistä säännöllisempää.
Matkaan mahtuu tosin myös taukoja, ja esimerkiksi seurustelusuhteet ja Markku-isän kuolema vuonna 2009 saivat Juliuksen hellittämään treenaamisesta. Isän kuolemaa seurasi Juliuksen elämässä hulivili-kausi, jolloin hän juhli ja joi.
Silloinkin ajatus seurasi kuitenkin koko ajan takaraivossa.
"Tunsin huonoa omatuntoa siitä, jos annoin löysää"
Viimeisen seitsemän vuoden aikana Julius ei muista yhtään pidempää kautta, jolloin ei olisi treenannut säännöllisesti. Mukaan on tullut yhä enemmän analysointia ja spekulaatiota syömisen ja liikunnan kontrolloimisesta.
– Tunsin huonoa omatuntoa siitä, jos annoin löysää. Mietin, että missä raja menee, onko herkkupäivä yhtenä vai kolmena päivänä viikossa. Jos syö viikonloppuna enemmän, pitää maanantaina treenata enemmän, Julius kertoo.
Takaraivossa seurasi tosin myös ajatus siitä, ettei käytös ja ajattelutapa ollut ihan tervettä.
– On sen älynnyt, mutta ne tavat ovat juurtuneet niin selkärankaan asti. Niiden kanssa on oppinut elämään. Se vaatisi toden teolla ponnistelua, että olisi päässyt niistä eroon. Ei siinä ollut onneton, kun siihen oli tottunut. Siitä tuli pikemminkin hyvä olo, kun pystyy vaikuttamaan omaan kehoonsa.
– Kaikessa on vain kyse siitä, että keskittyy siihen, mitä muut ajattelee. Eihän mitään näitä ongelmia olisi. En minä itseäni varten salilla duunaile, siitä on mennyt minulle jo kauan sitten mielekkyys.
"Esitetään, että kaikki on hyvin"
Vuoden 2015 loppupuolella Julius alkoi työstää sooloesitystä pahuudesta. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei hänellä oikeastaan ollut aiheesta paljoa sanottavaa, ei omaa näkökulmaa. Aihe vaihtuikin luontaisesti siihen aiheeseen, jonka kanssa Julius oli paininut koko elämänsä ajan.
Siitä syntyi monitaiteellinen sooloesitys OTE, joka esitettiin ensi kerran syksyllä 2016, ja jonka lisäesitykset ovat tulossa Kaapelitehtaalle Helsinkiin kuun loppupuolella. Esityksessä Julius pohtii, miten 28-vuotiaan ihmisen päässä voivat pyöriä edelleen samat ajatukset kuin 13-vuotiaalla teinillä.
– Koen sen tärkeänä, että aiheesta keskustellaan, sillä tästä kärsii niin moni. Siksi olen halunnut jakaa omia kokemuksiani esityksessä. On niin yleistä, että näistä ei puhuta ja esitetään, että kaikki on hyvin, hän selittää.
– Esitys on vastakohta tälle kaikelle, mitä on käynnissä: ihmisten pitää suorittaa, tehdä helvetisti rahaa, onnistua töissä, näyttää hyvältä, käydä salilla ennen töitä ja töiden jälkeen, syödä parsakaalia ja juoda proteiinia, ja käydä vielä siinä sivussa ainakin kolmessa eri harrastuksessa.
– Maailma on niin suorituskeskeistä, ajatellaan, mitä muut ajattelee. Heikkous ja herkkyys ovat tavallaan tämän kaiken vastakohta. Muiden halveksimista pelätään, eikä näistä asioista uskalleta puhua tarpeeksi avoimesti.
Juliuksen mukaan ihmiset eivät myöskään halua myöntää sitä, että ajattelevat niin paljon sitä, mitä muut ajattelevat, vaikka sitä näkee jatkuvasti esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.
Esitys ja terapia auttoivat muuttamaan ajatusmaailmaa
Sooloesitys on auttanut Juliusta myös oman ajatusmallin muuttumisessa.
– Esitystä tehdessä on päässyt oman pääkopan sisään perusteellisesti, ja alkanut näkemään myös ulkopuolelta tätä asiaa. Se auttaa, kun esityksen myötä olen voinut puhua näistä asioista ja olen huomannut, etten ole yksin näiden asioiden kanssa, Julius kertoo.
Samoihin aikoihin Julius kävi myös Helsinki Mission järjestämässä terapiassa kymmenen kertaa. Myös se avasi silmiä, ja hallinnan ja kontrolloimisen kela alkoi purkautua. Iso harppaus on tapahtunut, mies kertoo.
– Tiedostan ajatukseni entistä enemmän, ja olen konkreettisesti vähentänyt saliaikaa. Kun vaikka teen jotain proggista, voin syödä, mitä saattuu enkä koe siitä huonoa omatuntoa. Kolmentoista tunnin päivän jälkeen ei tarvitse mennä enää salille.
"Armottomuudesta en pääse koskaan eroon"
Tänään, kuten monena muunakin päivänä, Julius kuitenkin suuntaa salille, mutta enää hän ei koe asiaa yhtä ahdistavana.
– Armottomuudesta en pääse välttämättä koskaan eroon, mikä on myös hyvä asia. Tällä alalla on myös hyvä olla itsekriittinen, analysoiva ja armoton. Koen, että niistä ominaisuuksista on työn suhteen myös hyötyä. En olisi tässä, missä olen nyt, ilman niitä, hän sanoo.
Tulevaisuudessa Julius haluaakin olla samanlainen analysoiva itsensä, jolla on vain parempi itsetunto ulkonäön suhteen. Aihetta hän tulee varmasti vielä tulevaisuudessakin purkamaan omaan taiteeseensa.
OTE 27.2.–2.3.2018 Kaapelitehtaan Pannuhallissa. Lisätiedot www.ote2018.fi.
***
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.
