Katsotaan, mitä tästä tulee, venäläisen orpopojan kummiksi lupautunut Tuulikki Vilhunen pohti kuusi vuotta sitten. Tänä päivänä vesantolainen toimittaja ja tekstiilisuunnittelija auttaa orpolapsia paikan päällä Pietarissa.
Kaikki alkoi Maksim-nimisestä orpopojasta; 15-vuotiaasta nuorukaisesta, joka oli karun kasvuympäristön tuloksena pieni kuin kirppu.
Tuulikin ystävä kysyi suoraan, voisiko Tuulikki ryhtyä pojan kummiksi - ilman välikäsiä. Ystävä oli tutustunut vuorotteluvapaallaan omin silmin venäläisten katulasten oloihin.
Enhän minä edes osaa venäjää, Tuulikki mietti hädissään. Myöntävä vastaus oli kuitenkin jo syntynyt.
− Ajattelin, että katsotaan, mitä tästä tulee. En laittanut mitään isoja päämääriä. Lähetin hänelle valokuvan ja syntymäpäivänä punaisen pallon. Halusin hänen tietävän, että on yksi ihminen, joka ajattelee häntä, Tuulikki kertoo.
Ajatus lentää
Tuulikki oli miettinyt jo tovin, miten hyödyntää tilavaa kotiaan, lapsuuden maisemista hankkimaansa vanhaa kansakoulua. Maksimin myötä ajatus alkoi lentää. Voisihan orpolapsia kutsua käymään tännekin, tilaa kyllä riittää!
Inkerin kirkon Pyhän Marian seurakunnassa oli jo virinnyt halu auttaa lastenkodin lapsia. Tuulikki ei epäröinyt. Hän toivotti teini-ikäiset orpopojat tervetulleiksi kotiinsa.
Jalon eleen toteuttaminen osoittautui haastavaksi.
− Orvoilla ei ole useinkaan henkilöpapereita. Pitäisi löytää sukulainen, joka antaisi alaikäiselle luvan ulkomaanmatkalle. Yhdelle pojalle ei meinannut löytyä millään. Rukoilimme, että virkailija antaisi passin, vaikka ilman papereita.
