Tartutettiin tappavia tauteja, viilleltiin aivoihin – Näin mielisairaita hoidettiin
Keinot, joila mielisairaita ennen hoidettiin, eivät enää tunnu hyväksyttäviltä.
Julkaistu 04.10.2011 13:30(Päivitetty 27.12.2011 10:16)
Kun hoidot ja tietoisuus eivät olleet vielä nykyisellä tasolla, mielisairaita hoidettiin varsin kyseenalaisilla, jopa potilaan hengen vaarantavilla tavoilla.
Lobotomia – aivoihin viillettiin
Lobotomialeikkauksessa hermoradat, jotka lähtevät otsalohkoista aivojen tunnetiloja säätelevään keskukseen, katkaistiin. Ohimoihin porattiin reiät paikallispuudutuksessa, ja rei'istä vietiin sisään terävä instrumentti. Lääkäri lävisti sillä viiltäen otsalohkojen valkean aineen.
Leikkauksen uskottiin rauhoittavan ja helpottavan potilaiden ahdistusta, mutta sen vaikutukset olivat lähinnä lamaannuttavat. Potilaat eivät enää välittäneet harhoistaan, ja heidän oma-aloitteisuutensa, kykynsä toimia itsenäisesti ja kielenkäytön tasonsa romahtivat. Älykkyysosamäärä ei varsinaisesti laskenut, mutta omaa esiintymistä ei enää pystytty kontrolloimaan.
Suomessa noin 1500 potilaalle, useimmat heistä skitsofreenikkoja, tehtiin lobotomia. Siitä luovuttiin 1960-luvulla.
Malaria – hengenvaarallinen tauti tartutettiin
Mielisairaanhoidossa uskottiin vielä 1950-luvulle asti, että kuume lievittää mieleltään horjuvien oireita. Niinpä mielisairaille annosteltiin lihakseen tai ihon alle muutaman millilitran verran kuumevaiheessa olevan malariapotilaan verta.
Tavoitteena oli nostaa potilaalle korkea kuume. Viikon–parin itämisajan jälkeen potilas alkoikin kärsiä päivän välein toistuvista kivuliaista kuumekohtauksista. Niitä piti kestää viitisen viikkoa, ennen kuin malaria lopulta hoidettiin pois kiniinikuurilla.
Kestonarkoosi – peruselintoiminnot pidettiin yllä
Jos potilas haluttiin saada pidempiaikaiseen horrokseen, hänelle annosteltiin vuorotellen scopolamin-morfiinia, luminaalia ja somniferia. Näiden seurauksena potilas vaipui niin sanottuun kestonarkoosiin. Hänen lämpöään ja suonensykettään mitattiin jatkuvasti – muuten horroksesta ei olisi välttämättä enää herännyt.
Insuliinisokkihoito – tainnutettiin koomaan
Insuliinisokkihoidossa potilas vaivutettiin koomaan runsaalla insuliiniannoksella. Hänet pidettiin siinä tilassa puoli tuntia ja herätettiin kaatamalla mahaan sokeriliuosta nenämahaletkun kautta. Jos potilas ei vironnut, liuos annettiin suonensisäisesti.
Tätä hoitoa saatettiin toistaa kuutena päivänä viikossa jopa 50 kertaa. Hoidon uskottiin vaikuttavan potilaiden psyykeen ja antavan heille "selviä" hetkiä. Loppujen lopuksi hoito ei kuitenkaan ollut niin tehokasta kuin aluksi luultiin, eivätkä potilaat parantuneet lopullisesti. Insuliinisokeista luovuttiin täysin vasta 1950-luvun jälkipuoliskolla.
Sähkösokkihoidon keksi italialainen Ugo Cerletti vuonna 1934, kun hän näki, kuinka siat lamaannutettiin kyseisellä menetelmällä ennen teurastusta.
Potilaan aivoihin kohdistetaan parin sekunnin mittainen sähköisku. Iskusta seuraa noin minuutin kestävä keinotekoinen epileptinen kohtaus, jonka aikana potilasta suojaa puremisvammoilta hampaiden väliin laitettava kuminen suojus. Näitä sokkeja annettiin hereillä oleville potilaille muutaman kerran viikossa jopa useiden kuukausien ajan, ja niiden kouristukset aiheuttivat esimerkiksi luunmurtumia.
Potilas ei muista sähkösokin aikaisista tai sitä juuri edeltäneistä tapahtumista mitään. Tätä hoitokeinoa käytetään Suomessa yhä edelleen sellaisille masennuspotilaille, joihin lääkehoito ei ole tehonnut – nykyään kuitenkin nukutettuna.
Kiedehoito – liikkuminen estettiin
Tässä vielä vuonna 1949 käytössä olleessa hoitomuodossa alaston potilas käärittiin kosteaan liinaan, joka vielä päällystettiin huovalla. Potilas ei pystynyt liikkumaan, minkä uskottiin rauhoittavan maanista ja hysteeristä levottomuutta.
Tyypillisesti kieteitä käytettiin tilapäiskuurina yhdestä kolmeen kertaan päivässä muutaman päivän ajan. Hoito saattoi joskus rauhoittaa potilaita siinä määrin, että levottomina tai kiihtyneinä he pyysivät sitä itse.
Aversio- eli inhoitushoito – potilaat saatiin oksentamaan
Hoidon tarkoituksena oli saada alkoholistit vieroittumaan ja inhoamaan lempijuomiaan. Potilaisiin ruiskutettiin ensin apomorfiinia, minkä jälkeen heidät vietiin alkoholilla ja oksennusämpäreillä täytettyyn huoneeseen.
Paha olo alkoi muutaman minuutin päästä pistoksesta ja viinan juomisesta. Yleensä potilas oksensi kaiken nielemänsä, mutta myös mahahuuhteluihin jouduttiin turvautumaan. Hoitoa toistettiin kymmenen kertaa. Inhorefleksi jäi useimmilla vain väliaikaiseksi, tai sitten he mieltyivät viskin sijaan vaikka konjakkiin.
