Yhdysvallat 2014. Ohjaus & käsikirjoitus: Akiva Goldsman – Mark Helprinin romaanista. Tuotanto: Goldsman, Marc Blatt, Michael Tadross. Kuvaus: Caleb Deschanel. Leikkaus: Tim Squyres, Wayne Wahrman. Musiikki: Rupert Gregson-Williams, Hans Zimmer. Pääosissa: Colin Farrell, Jessica Brown Findlay, Russell Crowe, Jennifer Connelly, William Hurt, Eva Marie Saint, Will Smith. Kesto: 118 min.
Verenhimoisia demoneja, enkelimäisiä ihmisiä ja lentävä valkoinen hevonen – Talvinen tarina (Winter’s Tale, 2014) on yliluonnollista siirappia yltiöromantiikkaa janoavalle elokuvayleisölle.
Vaikka juonen uskomattomista pyörteistä ei sinänsä löytäisi mitään vikaa, ei elokuvaa kokonaisuutena voi katsoa irvistelemättä. Käsikirjoittaja Akiva Goldsmanin (Kaunis mieli) debyytti pitkän elokuvan ohjaajana (ja tekstin sovittajana ja tuottajana) on typerryttävän heikko esitys: Mark Helprinin 30 vuoden takainen menestysromaani on latistunut pinnalliseksi briljeeraukseksi vailla koskettavuutta saati päätä ja häntää.
Talvinen tarina on kertomus oikeamielisen varkaan ja keuhkotautisen kaunottaren aikaa ja kuolemaa uhmaavasta rakkaudesta 1900-luvun alun New Yorkissa. Paetessaan paholaismaista rikollispomo Pearly Soamesia (Russell Crowe) Peter Lake (Colin Farrell) kohtaa kuolemansairaan lehtimagnaatin tyttären Beverly Pennin (Downton Abbey -sarjasta tuttu Jessica Brown Findlay).
Ylimaallinen valo täyttää neidon kotikartanon, jota Peter on ryöväämässä, ja pim – nuoret rakastuvat toisiinsa ensi silmäyksellä. Yhteinen onni on lyhyt mutta ah niin maagisen unohtumaton: rakastavaiset lentävät valkoisen ratsun selässä yli lumisen suurkaupungin, jonka kuumeinen Beverly kokee ensi kertaa rakastuneen lyyrisin silmin.
Tragedia viskaa Peterin toiseen aikakauteen ja todellisuuteen, vuoden 2014 New Yorkiin. Katukiveyksiin punatukkaista tyttöä värittävä miehenriepu ei muista mitään mutta tuntee sitäkin enemmän.
Hyvä ja paha taistelevat ihmisten sieluista, julistaa kertoja, jonka mukaan jokainen meistä tulee ennen pitkää tietoiseksi ”universumin suuresta suunnitelmasta”. Katsoja sen sijaan ei tule missään vaiheessa hullua hurskaammaksi Goldsmanin elokuvasta.