Mainos

Suru on kokemus, joka jää meihin eikä koskaan lähde – Mari uskoo, ettei surusta tarvitsekaan "selviytyä"

2:27

Entä, jos oppisimme ajattelemaan, ettei suru ole häiriötila, vaan kokemus? Kokemuksesta ei tarvitsisi päästä yli tai selviytyä, Mari Pulkkinen sanoo.

"Suru on työtä." "Surusta pitää toipua " "Suru etenee vaiheittain."

Montako näistä olet kuullut?

Surusta on nykymaailmassa tullut eräänlainen häiriötila. Näin uskoo suomalaisten surua tutkinut ja siitä väitellyt Mari Pulkkinen. Hän myös luennoi ja kouluttaa aiheesta.

– Minulle suru on menetyskokemus. Se on kokemus, joka jää meihin eikä koskaan lähde. Meidät on opetettu ajattelemaan, että suru on jotakin, jonka pitäisi mennä ohi tai josta pitäisi päästä yli. Itse ajattelen, että menetys on kokemus, joka väistämättä jättää meihin jäljen, Pulkkinen sanoo.

"Kokonainen surevien maailma jää meiltä näkemättä"

Pulkkinen itse hautasi viisikymppisen isänsä ollessaan vasta parikymppinen. Väitöskirjaa tehdessään hän menetti kaksi lastaan raskauden toisella kolmanneksella, kymmenen kuukauden välein.

– Joku saattaa kuvitella, että ajattelen, että minulla on ollut erityisen paljon surua. Kun puhun ihmisille, edessäni voi olla salillinen ihmisiä, joilla on ihan valtavia murheita. On hienokin kokemus tajuta, että kokonainen surevien maailma jää meiltä näkemättä, jos emme suostu näkemään sitä, Pulkkinen sanoo.

– Se asettaa hyvällä tavalla omat murheet mittakaavaan, kun käsittää, että vaikka minulla on ollut menetyksiä, niin niitä on ollut melkein kaikilla. Jos ei vielä ole ollut, niin jossain vaiheessa on.

Milloin saa romahtaa, jos ei silloin, kun on menettänyt puolisonsa?

Nykyihmisen kuuluu työstää surua aktiivisesti, kunnes se on poistunut. Surusta pitää selviytyä, se on prosessi, jolla on tavoite. Pahintahan olisi jäädä märehtimään tuskaansa – siitä kertoo jo käytetty verbi, ”märehtiä”.

– Surutyö terminä on sata vuotta vanha Sigmund Freudin kirjoituksista lähtöisin oleva ajatus siitä, että siteistä menetettyyn läheiseen pitäisi irrottautua ja surutyö on jotakin, minkä pitäisi joskus tulla valmiiksi. Se luo aika kovia paineita, Pulkkinen sanoo.

Hän on jutellut satojen suomalaisten surevien kanssa. Jotkut ovat tehneet surutyötään 30 vuotta.

– Ihmiset eivät aina hahmota, mikä surun tavoite on. Ja nyt asetamme mielellämme surulle taas uuden tavoitteen, eli selviytymisen, Pulkkinen sanoo.

Sekä tutkimuksissa että mediassa selviäminen on lempilapsi, johon jaetaan auliisti vinkkejä. Artikkeleissa puhutaan resilienssistä, kyvystä säilyttää toimintakyky ja kyky tuntea positiivisia tunteita, vaikka elämässä olisi vaikeaa.

– Pelkään, että syntyy sellainen ihanne, että ihmisen pitää aina olla kestävä eikä hän saa koskaan romahtaa. Milloin saa romahtaa, jos ei silloin, kun on menettänyt vaikkapa puolisonsa tai lapsensa? Pulkkinen kysyy.

Suru aaltoilee, muttei vältämättä vähene

Suru läheisen kuolemasta voi olla olemassa vielä vuosikymmenienkin päästä. Moni kuitenkin tavoittelee selviytymistä kynsin hampain. Niin sanotussa perinteisessä surussa surraan ensin paljon, mutta ajan myötä surun määrä vähenee.

– Paljon näkee sellaisiakin kulkuja, että ihminen ei aluksi edes käsitä asiaa. Psykologiassa puhuttaisiin ehkä sokista, itse tykkään puhua käsittämättömyydestä: ihminen ei pitkään aikaan edes käsitä, mitä on tapahtunut. Voikin olla, että tällöin suru on voimakkaampaa ja vahvempaa pitkän ajan kuluttua, Pulkkinen kuvaa.

– Surututkimuksessa puhutaan myös surun aaltoilusta, minkä moni tunnistaa. Eli välillä surulla ei ole sinusta niin kova ote, mutta pitkänkin ajan kuluttua se voi tulla hyökyaallon tavoin päin.

Se, ettei suru "menekään ohi" tai "tule päätökseensä", on monille pelottava ajatus.

– Ja ulkopuoliset pelästyvät, että onko tuo sureva nyt ikuinen ilonpilaaja. Onhan ihminen muitakin kokemuksiaan kuin se menetyskokemus. Sureva saa olla myös iloinen ja onnellinen, sureva saa nauraa. Minulta kysytään usein, voiko sureva nauraa, tai miten voit olla noin onnellinen, kun sinulla on ollut niin paljon surua.

Ei ole väärää tai oikeaa tapaa surra

Surun kanssa eletään hyvin erilaisin tavoin. Jotkut itkevät, jotkut palaavat heti töihin. Joku ei tee mitään. Siksi esimerkiksi vaiheteoria, jossa suru etenee kaavamaisesti vaiheesta toiseen, on petollinen.

– Mielestäni olisi todella tärkeää ymmärtää, että ainakaan minun mielestäni ei ole väärää tai oikeaa tapaa surra. Sekin on hirveän lohdullinen viesti monille sureville, jotka yrittävät toteuttaa sellaista kuvaa, joka surusta on heille piirretty, Pulkkinen sanoo.

Suru on myös arkista tekemistä. Kuolemaan liittyy byrokratiaa, paperiasioita, talon tyhjentämistä. Keho suree omalla tavallaan: moni kuntoilee surussaan maanisesti. Tykkäämme ajatella, että surun, kuten asioiden hoitamisenkin, pitäisi edetä johonkin.

– Jos näkisimme menetyksen kokemuksena, sille ei tarvitsisi olla mitään tavoitetta. Ajattelen, että sureville ja ihan kaikille ihmisille ainoa tavoitteenkaltainen tila olisi, että tuntee elämän merkitykselliseksi, Pulkkinen sanoo.

Kiivain kipu voi laimentua vuosien myötä

Moni sureva toki kuvaa kokemustaan niin, että on "selvinnyt" surustaan.

– Suorastaan jännittävää on kuitenkin se, miten heti seuraavassa lauseessa samat ihmiset saattavat kuvata, miten monella tavoin menetys on heissä edelleen läsnä: tavassa, miten he elävät ihan arkista elämää, katsovat maailmaa ja millaisia läheisiä he ovat toisilleen. Eli samalla, kun toistetaan sitä totuttua mantraa, että ”olen selviytynyt”, tunnistetaan itsekin se, miten monin tavoin menetys on jättänyt jäljen.

Surun kiivain kipu ei välttämättä ole läsnä enää kymmenien vuosien jälkeen.

– Ulkomaailma olettaa, että menetys laimenee, mutta surevan maailmassa se voi muuttua intensiivisemmäksi. Isäni kuolemasta on yli 20 vuotta. Olen itse aikuinen, äiti ja puoliso, ja nyt tarkastelen suhdettamme ja isää henkilönä eri perspektiivistä. Samalla ymmärtää syvemmin sen, kenet on menettänyt, Pulkkinen kuvaa.

– Ymmärrän aikuista isää omasta aikuisen perspektiivistäni. Ymmärrän, miksi suhde oli sellainen kuin oli. Menetys saa enemmän merkityksiä. Samaan aikaan ulkomaailma ajattelee, että eihän sillä mitään relevanssia ole, siitä on niin kauan.

Ihmissuhde ei katkea kuolemaan

Surevalle elämä voi olla merkityksellistä juuri surun vuoksi, ei vain siitä huolimatta.

– Menetykset ja suru voivat avata silmät myös elämän kauniille ja hyvälle. Kontrastit voimistuvat. Suru ei aina ole pelkästään huono asia. Se ei tarkoita sitä, että suru ja menetys ei olisi ihan kamalaa, se on raastavaa ja repivää. Jos siinä on yhtään mitään hyvää, ajattelen, että olisi arvokasta pystyä näkemään se hyvä siinä hirveyden rinnalla. 

Moni ajattelee, että ihmissuhde katkeaa kuolemaan, vaikka surevan elämässä se voi jatkua. Suhde voi kehittyä ja muuttua syvemmäksi.

– Surevan katse kääntyy myös taaksepäin. Tässä on iso ristiriita. Kun sureva käsittelee alati muuttuvaa suhdetta menetettyyn rakkaaseen, ulkomaailma tyrkkii eteenpäin. Sekä ystävät että ammattilaiset mielellään kurottelevat, että mitä merkityksellistä tulevassa olisi, vaikka se, mikä ehkä on merkityksellistä, on takanapäin, Pulkkinen sanoo.

Anna itsellesi lupa olla surussa

Mindfulness-buumin ja hitaan elämän sivuvaikutuksena merkityksellisimmäksi koetaan usein juuri tämä hetki. On hankalaa elää surevana maailmassa, jossa arvokasta on se, mitä on, tai se, mitä on vasta tulossa.

– Mennyt helposti unohdetaan. Se saattaisi olla surevalle arvokkainta pääomaa, mitä on. On ajatus, että pysähtyminen on vaarallista ja suruun jumiutuminen on vaarallista. Se on vaarallista silloin, jos ihanne on, että pitäisi kauheaa vauhtia mennä eteenpäin. 

1:06

Artikkelin lähteenä käytetty myös Sylva ry:n Kerrankin puhetta kuolemasta -paneelikeskustelua 25.09.2018.

Mainos

Lisää aiheesta

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.