Suomessa pakkosteriloitiin vuosina 1935–1970 tuhansia ihmisiä rotuhygieenisistä syistä. Kohteena olivat pääasiassa kehitysvammaiset tai mielenterveysongelmista kärsivät nuoret, naimattomat ja lapsettomat naiset, joilla oli alhainen sosiaalinen status.
– Lääkintöhallitus pyrki antamaan niin paljon pakkosterilointimääräyksiä kuin mahdollista, kuvailee suomalaista eugeniikkaa pitkään tutkinut dosentti, filosofian tohtori Markku Mattila.
Rotuhygieenisiä sterilointimääräyksiä annettiin noin 4400, joista 86 prosenttia naisille. Lisäksi myönnettiin yhteensä noin 7600 lupaa muille eugeenisiin syihin liittyneille steriloinneille, aborteille sekä yhdistetyille aborteille ja steriloinneille. Luvat eivät pakottaneet ihmisiä toimenpiteisiin ilman näiden suostumusta kuten sterilointimääräykset, vaan niitä haettiin vapaaehtoisesti. Taustalla saattoi kuitenkin olla painostusta ja suostuttelua.
Siirtolaisuusinstituutissa vanhempana tutkijana työskentelevä Mattila on selvittänyt muun muassa toimenpiteiden alueellista jakautumista ja sitä, millaisille naisille niitä tehtiin. Tutkimusta varten hän analysoi koko Lääkintöhallituksen arkiston pakkosterilointimateriaalin.
Lääkintöhallitus teki päätökset pakkosteriloinneista, ja aloitteita niistä tekivät lähinnä kunnat ja mielisairaalat. Vajaamielislaitosten osuus oli yllättäen melko pieni. Pakkosterilointeja määrättiin noin 3000 vajaaälyisyyden ja 1370 mielisairauden perusteella.
Taustalla säästösyitä
Kuntien aloitteet kohdistuivat etupäässä naimattomiin ja hoitolaitoksissa asuviin "vajaaälyisiin" naisiin, kuten ajan terminologia kuului. Mattilan mukaan taustalla oli osaltaan kuntien halu säästää köyhäinhoitomenoissa.