Suomessa pakkosteriloitiin 1900-luvulla tuhansia ihmisiä – "Melkoista arpapeliä"

– Lääkintöhallitus pyrki antamaan niin paljon pakkosterilointimääräyksiä kuin mahdollista, kuvailee suomalaista eugeniikkaa pitkään tutkinut dosentti, filosofian tohtori Markku Mattila. 

Rotuhygieenisiä sterilointimääräyksiä annettiin noin 4400, joista 86 prosenttia naisille. Lisäksi myönnettiin yhteensä noin 7600 lupaa muille eugeenisiin syihin liittyneille steriloinneille, aborteille sekä yhdistetyille aborteille ja steriloinneille. Luvat eivät pakottaneet ihmisiä toimenpiteisiin ilman näiden suostumusta kuten sterilointimääräykset, vaan niitä haettiin vapaaehtoisesti. Taustalla saattoi kuitenkin olla painostusta ja suostuttelua. 

Siirtolaisuusinstituutissa vanhempana tutkijana työskentelevä Mattila on selvittänyt muun muassa toimenpiteiden alueellista jakautumista ja sitä, millaisille naisille niitä tehtiin. Tutkimusta varten hän analysoi koko Lääkintöhallituksen arkiston pakkosterilointimateriaalin. 

Lääkintöhallitus teki päätökset pakkosteriloinneista, ja aloitteita niistä tekivät lähinnä kunnat ja mielisairaalat. Vajaamielislaitosten osuus oli yllättäen melko pieni. Pakkosterilointeja määrättiin noin 3000 vajaaälyisyyden ja 1370 mielisairauden perusteella. 

Taustalla säästösyitä 

Kuntien aloitteet kohdistuivat etupäässä naimattomiin ja hoitolaitoksissa asuviin "vajaaälyisiin" naisiin, kuten ajan terminologia kuului. Mattilan mukaan taustalla oli osaltaan kuntien halu säästää köyhäinhoitomenoissa. 

Toinen suuri kohderyhmä olivat vajaaälyiset seka- ja aputöistä elantonsa saaneet naiset, jotka eivät asuneet hoitolaitoksissa vaan siviilissä. 

Mielisairaalat hakivat pakkosterilointeja erityisesti mielisairaille seka- ja aputöitä tehneille sekä mielisairaille maanviljelijöiden vaimoille. 

Kuntien ja alueiden välillä oli suuria eroja pakkopolitiikassa. Suomi jakautui kahtia niin, että Sisä-Suomessa tehtiin suhteessa enemmän aloitteita kuin rannikko-Suomessa, joka ulottui Etelä-Karjalasta aina Lapin korkeudelle. 

Myös virkalääkärit saivat tehdä omissa nimissään aloitteita vuodesta 1950 lähtien. 

–  Jo yksi kunnanlääkäri tai laitoksen ylilääkäri saattoi vaikuttaa merkittävästi sterilointien määrään sen mukaan, kuinka hän tulkitsi lakia. Suomen johtavia kuntia steriloinneissa suhteellisesti tarkasteltuna väestön ja toiminnan keston mukaan oli Korpilahti paikallisen kunnanlääkärin vaikutuksesta. 

Myös mielisairaaloiden välillä oli suuria eroja, sillä toisissa tehtiin paljon aloitteita ja toisissa ei juuri ollenkaan. 

–  Kansalaisten tasavertaisuus ei toteutunut, sillä toimenpiteeseen joutuminen oli melkoista arpapeliä riippuen siitä, missä kunnassa ihminen asui ja mihin mielisairaalaan joutui. 

Politiikka kiristyi vuonna 1950 

Pakkosteriloinnit perustuivat vuosien 1935 ja 1950 lakeihin. Niihin vaikutti eugeniikka eli rotuhygienia, jonka tavoitteena oli ihmisrodun jalostaminen. Sterilointi oli rotuhygienian tärkeimpiä työkaluja. 

Vuoden 1935 laki mahdollisti pakkosteriloinnin. Sen kohteeksi joutuivat muun muassa kehitysvammaiset, skitsofreniasta tai maanis-depressiivisyydestä kärsivät ja epileptikot. 

Lakiin oltiin heti tyytymättömiä, koska katsottiin, että sen puitteissa steriloitiin liian vähän ihmisiä. Vuonna 1950 pakkopolitiikkaa tehostettiin muun muassa niin, että kun potilas kotiutettiin mielisairaalasta, pakkosterilointia piti aina harkita. 

Sterilointeja myös tuettiin muulla lainsäädännöllä, kuten vuoden 1950 aborttilailla. Se sisälsi eugeenisen perusteen abortille, joka myönnettiin perinnöllisen sairauden perusteella. Lain mukaan kaikki, jotka hakivat eugeenista aborttia, piti steriloida, jos ei ollut painavia syitä tehdä toisin. 

Abortin saadakseen piti siis usein suostua sterilointiin. Toisaalta Mattilan lähteissä on viitteitä siihen, että naiset tarvitsivat ehkäisyä ja perustelivat sitä suvun sairauksilla. 

–  Ehkäisyä oli ennen 1960-lukua vaikea saada. Naiset halusivat varman ehkäisykeinon steriloinnin avulla. 

Älykkyystestit huteralla pohjalla 

Suuri osa pakkosteriloinneista tehtiin vajaamielisille ihmisille. Psykiatrit arvioivat vajaamielisyyttä ajankohdan parhailla tiedoilla ja saattoivat käyttää älykkyystestejä, jotka eivät kuitenkaan nykymittapuulla ole päteviä. Alkeellisimmillaan käytössä oli mallilomake, jonka kunnanlääkäri kävi läpi potilaan kanssa. 

Yleistä älykkyyttä mittaavissa testeissä ei esimerkiksi otettu huomioon henkilön kulttuuri- ja koulutustaustaa. Jos ihminen ei hallinnut kouluja käyneiden ihmisten puhetapoja, hänet voitiin määritellä vajaamieliseksi. 

1960-luvulla testien käyttökelpoisuutta alettiin kyseenalaistaa. 

–  Helsingissä 1950-luvulla koottua vajaamieliskortistoa tarkastettiin jälkeenpäin ja löydettiin ihmisiä, jotka olivat myöhemmin kirjoittaneet ylioppilaiksi.