Sota-aika sai runoilijat ja muut taiteilijat tarttumaan kynään ja purkamaan tuntojaan paperille. Studio55.fi julkaisee Karjala-päivän kynnyksellä Väinö Havaksen ja Yrjö Jylhän näkemykset isänmaastamme sodan kourissa.
Väinö Havas: Viimeinen komppania
Meitä ei haudata sankarihautoihin
eivätkä seppeleet peitä kumpujamme.
Ainutkaan kyynel ei kostuta multaa siellä,
missä kohta nukumme.
Ne, jotka meitä itkisivät,
ovat sanomattoman kaukana
tai heitä ei enää ole.
Meillä ei ole kotia eikä isänmaata.
Viimeiset kylämme rauniot suitsevat tuolla,
ja niiden ääressä lämmittelee raiskaajien raaka lauma.
Meidän lihamme on puristunut hikenä ja verenä valkeille hangille.
Meidän tunteemme ovat turtuneet.
Me palelemme jäähän kovertamissamme kuopissa pakkasyössä,
ja surma räiskähtelee ympärillämme.
Mutta jänteemme ovat teräksenkovat,
ja silmämme tuijottavat tarkasti etumaastoa
etsien ilveksen lailla sopivaa saalista.
Sillä me olemme vapaita miehiä
ja tottelemme vain omaatuntoamme ja Jumalaa.
Meitä ei ole milloinkaan tanssittanut yleisen mielipiteen poppamiespilli,
eikä vakaumustamme ja uskoamme ole säännöstellyt tyrannin mahtikäsky.
Siksi on tiemme ollut uhritie,
ja me olemme kohta määrämme päässä.
Siksi on tuntomme tyyni,
ja talviyön rauha täyttää sielumme,
kun astumme sisään ovesta, jonka eteemme aukaisi Suuri Uhraaja,
mies kipua ja sairautta täynnä.
Yrjö Jylhä: Päin Äänisjärveä, Vienanmerta
Me marssimme taas − rajat ratkeevat alta
kuin kahleet silmukka silmukalta.
Päin Äänisjärveä, Vienanmerta
me ryntäämme myrskynä, vuotaen verta.
Nämä tiet, polut, rastimat uneksijain,
me valtaamme miekalla vannoen vain:
tämä olkoon viimeinen, viimeinen kerta!
Tule vastaan veljeäs, Aunus ja Viena:
on päättynyt ristinpiina ja riena.
Olet kauan jaksanut varrota meitä,
suruhuntusi musta jo silmiltäs heitä,
hymyn kirkastaa taas kasvojas suo;
ja jos vieläkin herkäs' on kyynelvuo,
se kummutkoon ilon kyyneleitä.
Sinun puolestas, Karjala, kaunis sisko,
joku kaatua pelkäiskö arvelisko?
Sinut noudamme vuorenkin uumennoista,
mihin koskaan ei Luojan aurinko loista,
sinut noudamme valoon ja vapauteen,
sinut nostamme loistoon nyt ikuiseen,
surun aikaa et kärsiä saa sinä toista.
Me marssimme taas − rajat ratkeevat alta
kuin kahleet silmukka silmukalta.
Päin Äänisjärveä, Vienenmerta
me ryntäämme myrskynä vuotaen verta.
Nämä tiet, polut, rastimat uneksijain,
me valtaamme miekalla vannoen vain:
tämä olkoon viimeinen, viimeinen kerta!