MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen summaa Jukka Jalosen Leijonien suoritusta sunnuntaina päättyneessä Karjala-turnauksessa.
Karjala-turnaus antoi paljon informaatiota Leijonista. Myös Jukka Jalonen pääsee pureksimaan kolmen ottelun antia niin pelaajien kuin pelitavan ja sen toteutuksen kantilta.
Suomi oli suvereeni Sveitsiä vastaan. Se ottelu ei jättänyt jossiteltavaa. Siinä pääsi esiin etenkin Antti Suomelan ketju, jossa laitureina viilettivät Ahti Oksanen ja Sebastian Repo. Ennen muuta tämä ottelu osoitti, miten nopea parhaimmillaan Leijonien turnaukseen valmistautumisprosessi on. Kun vastustajan pelaamisessa ei ole mitään erikoista yllätystä, Suomen peruspelisapluuna on kova.
Suomi-Tshekki: Leijonille selkäsauna ja mietittävää
Tshekkiä vastaan Jalonen sai enemmän pohdiskeltavaa. Tshekillä nimittäin oli se Sveitsiltä puuttunut erikoisyllätys, jolla se sitten häiritsi Leijonien pelaamista etenkin ottelun ensimmäisessä erässä. Tshekin valmius prässätä Leijonien puolustajia oli ulottuvuus, joka sai Suomen pelinrakentelun onnahtelemaan oikeastaan läpi ottelun. Tämä asia, vastustajan prässi, on saanut myös MM-kisoissa Suomen pelaamista tolaltaan aina turnausten alkupuolella – kunnes se on saatu turnausvalmentamisen keinoin parsittua kuntoon. Otan asiaan kantaa ja kerron mielipiteeni.
Vain valmentajat ja pelaajat tietävät, ovatko pelaajat saaneet Tshekin prässin tiimoilta oikeita ohjeita pelata sitä vastaan. Keskeisin ongelma oli – ja usein on – se, että Leijonien pakit tulevat säikyiksi prässeistä. Pakeilta katoaa kyky tunnistaa, milloin sitä prässiä tulee, milloin ei. Pakit pelaavat ikään kuin liiallisessa valmiustilassa sitä vastaan koko ajan – vaikka Tshekki säännösteli prässiään, se tuli koko ajan päälle. Ensimmäisen erän alusta asti, ja mielellään jo ennen peliä, pakkeja olisi pitänyt ohjeistaa havaitsemaan sitä, milloin prässi ei tule, ja silloin pitää normaaliin tapaan pysäyttää peli. Tshekki ”säikäytti” Leijonien pakit aivan liikaa tekemään liikkeestä peliä, mikä sulkee syöttösuuntia ja vaikeuttaa syötön ajoittamista.
Edellä mainittu oli nähdäkseni seikka, joka lopulta johti siihen, että Tshekki-pelistä tuli poikkeuksellisen levoton Suomen kannalta. Tämä selittää osin sen, että Suomi koki rökäletappion.
Tshekkiä vastaan Roope Taponen oli vain kohtuullinen Suomen maalissa, jos taas Sveitsi-ottelussa Christian Heljanko oli ollut kuin muuri. Olkoonkin, ettei myöskään Tshekin maalivahti Jakub Malek onnistunut hyvin.
Tshekki-pelissä Suomen ylivoimapeli oli kehnoa. Jos Jerry Turkulaisella ja Sami Nikulla onkin SM-liigassa riittänyt kykyä pelata huikeaa ylivoimaa, tässä ottelussa sitä kykyä ei ollut riittämiin. Myöskään Suomelan ylivoima toiminut.
Suomen parhaat pelaajat olivat Tsekki-ottelussa Niko Huuhtanen, Juha Jääskä, Julius Mattila ja Eemil Erholtz. Myös Sveitsiä vastaan loistaneet Oksanen-Suomela-Repo olivat hyviä.
Sen sijaan minun papereissani pitkän miinuksen saivat Kristian Vesalainen ja Henrik Borgström. Ensin mainitun pelinlukutaidon vajaavaisuus kävi liian selvästi ilmi. Jälkimmäisellä oli vaikeuksia jopa puolustuspelaamisessa ja ikään kuin koko olemuksensa sovittamisessa oikein kaukaloon eri pelitilanteissa. Myöskään Turkulainen ei esiintynyt edukseen. Tshekkiä vastaan puolustajista pari Otto Leskinen ja Oskari Laaksonen oli vaisu.
Sami Nikusta sanon erikseen, että hän suotta otti sekä Sveitsiä että Tshekkiä vastaan liikaa eräänlaisia taiteellisia vapauksia viilettää milloin missäkin, usein hyökkäyksen kärjessä. Hänen ei tarvitsisi pelata tuollaista muka vapaata roolia.
Suomi-Ruotsi – ratkaisu erikoistilanteissa
Käytännössä Ruotsi löi isänpäivän ottelussa Suomen olemalla parempi ylivoimalla ja alivoimalla. Summaisin Suomen ylivoimapelin ongelmat siihen, että Leijonien ylivoimapelaajien taito, eräänlainen karisma ja sitä mukaa itseluottamus eivät olleet turnauksessa valioluokkaa. Se jäi vajaaksi Kristian Vesalaiselta, Anton Levtchiltä, Sami Nikulta, Antti Suomelalta ja Vili Saarijärveltä. Siinä on rivi pelaajia, joilla kykyä riittää sarjapeleihin, mutta ei vielä Leijoniin.
Vaikka Leijonat ei jäänyt kovin paljon Tre Kronoria jälkeen viidellä viittä vastaan pelattaessa, teen muutamia tärkeitä huomautuksia Suomen pelaamisesta Ruotsia vastaan. Kun puhutaan pelitavasta, on aina järkevintä katsoa etenkin ensimmäiseen erään.
Olin näkevinäni, että Leijonat muutamia kertoja ikään kuin syötti surman suuhun kaksi karvaajaa sellaisissa tilanteissa, joissa Ruotsi jo kiekotteli siellä ylemmän viivelähdön tonteilla. Tre Kronor syötti siitä puolipitkiä Leijonien kolmen pelin alle sijoittuneen pelaajan eteen. Näissä on aivan turha luistella kohti sitä vastustajaa, jolla on kiekko, saati sitä vastaan, joka juuri tulee kiekolliseksi.
Leijonat pelasi Ruotsia vastaan rakenteeltaan kohtuullisen hyvää puolustusalueen puolustuspeliä, mutta siinä oli hieman liian passiivinen ote siltä osin, että kolmas puolustava pelaaja vältti turhan tunnollisesti tuplaamista tai triplaamista. Seuraus oli, että Ruotsi löi Suomen pitkien hyökkäysten määrässä. Alakolmiota hieman liikaa rasittava miespuolustamisen vastuu heikensi Suomen iskua ja riistoa.
Terveisiä Antti Pennaselle
Sitten otan kiinni isoon asiaan, joka koskee Antti Pennastakin eli seuraavaa Leijonien päävalmentajaa. Kun Jukka Jalonen ensin dominoi eurooppalaista jääkiekkoilua 2018-2022, alkoi vastustajien olla pakko nostaa taktisen pelaamisen tasoa. Nyt kun se on tapahtunut, on Leijonien kyettävä voimakkaampaan taktiseen joustavuuteen ja reagointiin jopa yksittäisen erän aikana.
Tuo voi tapahtua vain niin, että puolustajia peluuttaa valmentaja, jolla on vahvaa kykyä antaa päävalmentajan pelikirjasta – ja jopa hieman yli sen – akuutteja ohjeita ja vihjeitä puolustajille, miten tulee pelata eri tavoin viekastelevia vastustajia vastaan. Tästä on ollut nyt puutteita jo viime talvena, ja ne näyttävät vain lisääntyvän.
Odotan todella suurella mielenkiinnolla, kenet Pennanen ottaa valmennustiimiinsä peluuttamaan pakkeja.
Hyökkääjien onnistujat Karjala-turnauksessa
Lopuksi mainitsen hyökkääjiä, jotka olivat papereissani joko yllättäjiä tai muutoin vain onnistujia Karjala-turnauksessa: Ahti Oksanen, varauksin Antti Suomela, erittäinkin Niko Huuhtanen, osittain Joona Ikonen sekä yllättäen Juha Jääskä, Sebastian Repo ja Eemil Erholtz.
Yltyleensä täytyy todeta, että etenkin erikoistilanteissa Leijonat jonkin verran kärsi turnauksessa siitä, ettei Jukka Jalonen ollut tällä erää koonnut aivan terävintä mahdollista joukkuetta, joka Euroopasta olisi ollut saatavilla.