Seppo Räty astuu kadulle Helsingin Messukeskuksen kongressisiivestä. Hän on pukeutunut mustiin suoriin housuihin, mustaan kauluspaitaan ja verryttelypusakkaan. Räty ei ole ajanut viikkoon partaansa, joka levittäytyy hänen poskilleen ja kaulalleen hajanaisina laikkuina kuin valtamerestä kohoava atollien ryhmä.
Räty sytyttää punaisen Marlboron ja sanoo vieressään seisovalle Kimmo Kinnuselle: - Tyypillistä Pihlakoskea. Mistään ei oo mitään tietoa.
Räty soittaa yrittää soittaa kännykällään jonnekin. Hän haluaisi tietää, kuka vastaa MM-kisoissa käytettävistä keihäistä. Hän haluaisi nähdä ne, hän on televisiota katsellessaan ihmetellyt nykykeihäiden käytöstä ilmassa, "v...u kun ne väpättää", ovatkohan ne Nemethin keihäitä, varmaan sääntöjen rajoilla.
Räty saa langan päähän Ande Päiväläisen, Pepe Willbergin bändin entisen rumpalin, joka on ollut suunnittelemassa Helsingin MM-kisojen avajaisia. Räty on mukana, kun avajaisissa muistellaan Rooman 1987 MM-kisoja, joissa Räty voitti keihäänheiton.
- Selviskö?, Kinnunen kysyy puhelun loputtua.
- Jotain, Räty vastaa ja sytyttää toisen tupakan.
Sepporätyä
Räty ja Kinnunen ovat saapuneet Helsinkiin juuri päättyneeseen tiedotustilaisuuteen, jossa olivat koolla kaikki suomalaiset yleisurheilun maailmanmestarit Aki Parviaista lukuunottamatta. Tilaisuuden päätteeksi toimittajat ympäröivät Rädyn puolen tunnin mittaiseen haastattelurinkiin.
Haastattelussa kysellään kaikkea Tero Pitkämäen mahdollisuuksien ja hänen poikiensa heittotuloksien väliltä, mutta ennen kaikkea käydään läpi vanhat kisat ja vanhat tarinat ajalta, jolloin Räty oli kaikkien selkäkipuisten, yliverotettujen ja lippuja heiluttavien suomalaisten urheilusankari.
Joistakin kysymyksistä voi aistia yrityksen houkutella Rädyn suusta hänen aktiiviaikojensa kaltaisia sutkauksia, joissa Saksa oli paska maa eikä oopperassakaan ollut kehumista.