USA 2010. Ohjaus: Nimród Antal. Käsikirjoitus: Michael Finch, Alex Litvak, Robert Rodriguez. Kuvaus: Guyla Pados. Leikkaus: Dan Zimmerman. Musiikki: John Debney, Alan Silvestri. Tuotanto: Robert Rodriguez. Pääosissa: Adrien Brody, Topher Grace, Laurence Fishburn, Alice Braga, Danny Trejp, Walton Goggins, Oleg Taktaro. Kesto: 109 min.
Predatorsin markkinoinnista voisi päätellä elokuvan olevan Robert Rodriguezin ohjaus. Vaikka ohjaaja on Nimród Antal, nyt tuottajan roolin ottanut Rodriguez on kehitellyt jatko-osaa Predatorille ja Predator 2:lle 15 vuotta. Hanke on siis tuottajalle erityisen rakas. Predators on pikemminkin kulttiklassikon päivitys kuin jatko-osa: tutut ainekset on nykytekniikalla tuotu nykyaikaan.
Elokuva menee suoraan asiaan. Keskushenkilö Royce (Adrien Brody) rämähtää taivaalta alas tiheään viidakkoon. Pian hän löytää kuusi muuta kohtalotoveria, jotka yhtä lääkäriä lukuun ottamatta ovat kaikki ammattitappajia ja tilanteesta aivan yhtä hämmentyneitä kuin hän. Yksikään heistä ei ole erityisen miellyttävä ihminen, mikä on tarinan kannalta kiinnostavaa. Hyvin pian käy kuitenkin selväksi se, että heitä saalistetaan.
Royce ottaa ryhmän johtajan roolin. Kukaan ei tiedä, missä he ovat ja miksi juuri heidät on valittu tähän julmaan saalisleikkiin. Heidän on pakko lyöttäytyä yhteen, sietää ja puolustaa toisiaan, sillä yhteinen vastustaja on ovela ja tappava. Järeä aseistus on vain kevyt apu toisinaan lähes näkymättömäksi muuntautuvaa vihollislaumaa vastaan. Hengestään kamppaileva ihmisjoukko kohtaa myöhemmin amerikkalaisen sotilaan (Laurence Fishburn), joka on vuosia onnistunut pysyttelemään hengissä piiloutumalla luolaan. Miehessä on jotakin mystistä, kuten aivan kaikessa ja kaikissa.
Taisteleva joukko on sekoitus eri rotuja ja kulttuureja. Tappokokemusta löytyy Sierra Leonen ja Tšetšenian sodista, samurai-kamppailusta, palkka- ja sarjamurhaamisesta. On salaisuuksia, heikkouksia ja taitoja, jotka paljastuvat kriittisissä tilanteissa. Henkilöhistorioita ja luonteita valotetaan kuitenkin säästeliäästi, ja turhat filosofoinnit hyvästä ja pahasta ja elämän tarkoituksesta on onneksi unohdettu. Alussa tosin vaikuttaa siltä, että ollaan Lost-sarjan kaltaisessa selitystä huutavassa tilanteessa, joka pakottaa hetkeksi aprikoimaan, ollaanko ehkä helvetissä.
Uhkia, ansoja ja petollisia hahmoja vaanii kaikkialla. Tunnelma toimii. Taisteluissa on vääntöä, potkua ja yllätyksiäkin, mutta kuten niin usein, tylsimpiä tarinassa ovat itse hirviöt. Pelkässä uhkassa olisi ollut kylliksi jännitettä ilman monstereitakin, jotka toki kuuluvat erottamattomasti konseptiin. Predators ilman hirviöitä olisi ollut mahdoton ajatus, jolle kaikki studiot olisivat kääntäneet selkänsä, vaikka juuri sellaisen elokuvan haluaisin nähdä.
Adrien Brody todistaa kykenevänsä muuttumaan Polanskin elokuvan kärsivästä ja nälkiintyneestä pianistista lihaksikkaaksi ja kylmähermoiseksi taistelijaksi. Predatorsissa miehinen uho on alkuperäiselokuvaan verrattuna vaimeaa. Silloin asialla olikin Arnold Schwarzenegger, jonka tähteyttä elokuva pönkitti täysillä. Nyt tähtiä ovat kaikki yhdessä.
Visuaalisesta ilmeestä näkee, ettei produktiossa ole rahaa säästelty. Plussaa on myös se, ettei elokuvasta ole tehty ylipitkää taistelupuuroa.
Teksti: Minna Karila