Alkuperäinen nimi: Luftslottet som sprängdes. Ruotsi 2009. Ohjaus: Daniel Alfredson. Käsikirjoitus: Jonas Frykberg ja Ulf Ryberg, Stieg Larssonin romaanin pohjalta. Tuotanto: Susan Billberg-Rydholm, Peter Nadermann. Kuvaus: Peter Mokrosinski. Leikkaus: Mattias Morheden. Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Nyqvist, Michalis Koutsogiannakis, Anders Ahlbom, Georgi Staykov, Lena Endre, Hans Alfredson, Micke Spreitz, Tina Berg, Jacob Ericsson. Kesto: 150 min.
Kenties kaikkien aikojen kiinnostavin dekkarihahmo, biseksuaali-punkkari-hakkeri Lisbeth Salander jatkaa seikkailujaan vuonna 2004 edesmenneen Stieg Larssonin Millennium-trilogian kolmannessa osassa. Filmatisointijärkäle saa arvoisensa huipentuman päätöselokuvassa, joka solmii monimutkaiset langat yhteen – ja panee totisesti haisemaan.
Myös edellisen elokuvan Tyttö joka leikki tulella ohjannut Daniel Alfredson jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin: kaksi vakavasti loukkaantunutta kiidätetään sairaalaan. Toinen on päähän ammuttu ja murhista syytetty Lisbeth (Noomi Rapace) ja toinen hänen rikollinen isänsä Alexander Zalatšenko (Georgi Staykov), jota on isketty kirveellä.
Kommellusta on Lisbethillä riittänyt. Lapsena hullujenhuoneelle teljetty, sarjaraiskattu ja sittemmin elävältä haudattu terästyttö kuitenkin jaksaa porskuttaa. Vaikutusvaltaiset voimat haluavat vaientaa prätkämimmin ikiajoiksi ja palkkamurhaajat jahtaavat: myös Lisbethin monsterimainen velipuoli, rujo, kipua tuntematon Ronald Niedermann (Micke Spreitz).
Edellisten osien tapaan vain Mikael Blomkvist (Michael Nyqvist) uskoo Lisbethin syyttömyyteen. Millennium-lehden yksinäinen sankaritoimittaja kirjoittaa paljastusreportaasia, jonka on määrä puhdistaa seksikkään tietokoneneron maine ja ravistella hallitusta. Vihdoinkin Lisbethillä on mahdollisuus käydä käsiksi menneisyytensä tapahtumiin.
Larssonin rakentama asetelma on herkullinen: heiveröinen nuori nainen vastaan perässä puuskuttava miehinen väkivaltakoneisto poliiseista poliitikkoihin ja psykopaattinatseihin. Feministisillä sävyillä ryyditetty trilogia on lajityyppinsä aatelia, koska onnistuu olemaan samaan aikaan yhteiskunnallinen ja hermoja kutkuttavan viihdyttävä. Elokuvaversiossa ylilyötyihin tilanteisiin mahtuu myös vaivihkaista huumoria.