Sotkamon Jymy voitti syyskuussa päättyneellä miesten superpesiskaudella jo 21. Suomen mestaruutensa. Finaalisarjan jälkeen julistettiin, että sotkamolaisten mystinen voittamisen kulttuuri osoitti taas kerran voimansa. Mutta mihin se oikein perustuu ja mitä se oikeastaan edes tarkoittaa?
Tämä artikkeli julkaistiin alkujaan 6. lokakuuta 2024. Se keräsi tuolloin valtavasti lukijoita, ja oli ehdolla myös Urheilutoimittajain liiton vuoden urheilujutuksi. MTV Urheilu julkaisee jutun uudestaan joulunpyhinä.
Jymyn saldo viimeisten 35 vuoden ajalta miesten pääsarjassa on häkellyttävä: 20 SM-kultaa, seitsemän -hopeaa ja kolme -pronssia. Mitali on jäänyt saavuttamatta vain viisi kertaa. 27 vuoden odotuksen jälkeen tulleen vuoden 1990 Suomen mestaruuden jälkeen Jymystä on muodostunut suomalaisen urheilun armottomin voittokone.
Pienestä ja vähän syrjäisestäkin kunnasta ponnistavan seuran järkähtämätön ykkösasema kansallisella huipulla saattaa kuulostaa ihmeeltä, vaikka loppujen lopuksi kyse on vain loogisista jatkumoista.
– Minua vähän häiritsee puhua siitä voittamisen kulttuurista, kun pitäisi puhua sisällöistä. Kun tehdään oikein ja on oikeat ihmiset oikeilla paikoilla ja riittävä määrä resursseja niille oikeille ihmisille, sitä kautta tulee yleensä hyvä lopputulos, Superjymy Oy:n toimitusjohtaja Mikko Kuosmanen sanoo.
LUE MYÖS: Pesäpallotähti toivoo pääsarjaan suurta uudistusta – "Tämä kommentti herättää varmasti mielipiteitä"
Kuosmanen on yksi keskeisimpiä tekijöitä Jymyn viime vuosikymmenten menestystarinassa. Siilinjärveltä lähtöisin oleva, Pohjois-Savossa pesisoppinsa ammentanut pelimies siirtyi Jymyyn kaudelle 1998, ja sen jälkeen hän on voittanut seurassa 14 Suomen mestaruutta niin pelaajana, pelinjohtajana, urheilutoimenjohtajana kuin toimitusjohtajana.
– Kyllähän Mikko Kuosmasta pitää kehua joukkueen rakentajana. Hän tuli pelaajana isoon rooliin, ja kun paikat eivät kestäneet, hän lähti urheilujohtamispolulle. Hän on ollut merkittävä tekijä sen pelillisen älykkyytensä takia seuralle tässä viimeisinä vuosina, Jymyssä 12 mestaruutta pelaajana ja yhden pelinjohtajana voittanut, Manse PP:n pelinjohtajana tätä nykyä vaikuttava Jani Komulainen kehuu.
Kun Kuosmanen puhuu oikeista ihmisistä oikeilla paikoilla, sellaisia ovat ennen häntä kiistatta olleet esimerkiksi Aulis Väisäsen ja Juha Tanskasen kaltaiset ihmiset, jotka olivat panemassa menestystarinaa aluilleen. Yksi sellainen tuntuu olevan myös Kuosmasta itseään ja Komulaista pelinjohtajana seurannut Iiro Haimi. Vuosi sitten Kouvolasta pestattu Haimi onnistui heti ensimmäisellä kaudellaan siinä, missä kaikki yhdeksän edeltäjäänsäkin – voitti Jymyn kanssa mestaruuden.
Sotkamolaisittain Haimi on kuitenkin tietynlainen outolintu. Hän on vuosina 2000–2003 Sotkamossa vaikuttaneen Olli Viljarannan lisäksi ainoa pelinjohtaja, joka on houkuteltu Jymyn viuhkaan niin sanotusti omien piirien ulkopuolelta.
Luottoa on taustasta huolimatta löytynyt.
– Minulla on ollut äärimmäisen hyvä rauha tehdä tätä juuri sen näköisenä kuin itse sen näen. Olen saanut työstää omaa juttuani ihan rauhassa ja tehdä asioita omannäköiseksi, Haimi vakuuttaa.
Neljän vuoden kokemus Superpesiksen suurseuroihin niin ikään lukeutuvan Kouvolan Pallonlyöjien peräsimessä tarjoaa Haimille selkeän käsityksen siitä, mistä erot eri seurojen välillä syntyvät ja mistä ne eivät synny.
– Perustekemisessä ei ole ihan hirveästi eroa. Perusharjoittelu on pesäpallossa hyvin samantyyppistä joka paikassa. Se, missä ero tulee, on se, että täällä on saatu sekä seuran sisälle että ympärille kasvatettua ihmisiä, jotka ovat voittaneet ja joilla on näkemystä paitsi seuratoiminnasta myös itse pelistä.
Tällä Haimi viittaa muun muassa kaikkien aikojen menestyneimpään pelinjohtajaan Kuosmaseen. Miksei kehua voisi yhdistää edellä mainittuihin Väisäseen ja Tanskaseenkin, joka vielä nykyäänkin vaikuttaa Superjymy Oy:n hallituksen puheenjohtajana.
– Kun tulee hyviä hetkiä, osataan analysoida, miksi meni hyvin, ja kun ei voiteta, osataan analysoida sekin. On selkeä lyhyen ajan näkymä; missä mennään, mitä kehitettävää on ja mitä tarvetta on. On myös selkeä pitkän aikavälin näkemys. Tästä syntyy se, että se ei ole vain yksi mestaruus kerran 20 vuoteen. Tiedämme, missä menemme nyt, tiedämme, mitä tuleman pitää mahdollisesti vuoden, kahden tai kolmen päästä, ja sitä tulevaisuutta rakennetaan koko ajan siinä rinnalla, Haimi sanoo.
Yksi osa Jymyn missiota on olla Suomen menestynein ja arvostetuin pesäpalloseura. Tavoitteeseen tähdätään pääasiassa kotikylän tai -maakunnan voimin.
Omien pelaajien kasvattaminen on ollut menestysputken alusta asti Jymyn urheilustrategian keskeisimpiä pilareita, ja tässä kasvatustehtävässä seura on onnistunut paremmin kuin yksikään kilpailijansa.
Edustusjoukkueeseen ja sen liepeille nostetaan joka vuosi rohkeasti nuoria pelaajia, joista kasvaa hämmästyttävällä nopeudella ja prosentilla uusia vastuunkantajia ja tähtipelaajia.
Syyt ulottuvat syvälle.
Pieni kylä, suuri sielu
Sotkamo on 10 000 asukkaan kunta 30 kilometriä kaakkoon Kainuun maakuntakeskuksesta Kajaanista. Pesäpallon kerrotaan nousseen ykköslajiksi jo sotien jälkeen 1940-luvulla, ja sen asema on tänäkin päivänä kiistaton.
– Törmäsin tänne tultuani heti siihen, että tämä kylä ja yhteisö hengittävät Jymyä, ja seura on tosi iso ja merkittävä osa koko Sotkamoa. Yhteenkuuluvuudentunne ja yhteisöllisyys välittyivät saman tien, Haimi sanoo.
Ilmiö on nähtävissä myös pelaajistossa.
– Kova motivaatio ja halu menestyä nimenomaan Jymyssä on se juttu. Halu olla myös itse iso osa sitä Jymyn menestystarinaa on sellainen asia, joka pistää silmään ja kuuluu myös puheissa. Pelaajat ovat aidosti ylpeitä siitä, että saavat vetää Jymy-paidan päälle, Haimi sanoo.
LUE MYÖS: Vertaus Valtteri Filppulaan sai divariin siirtyneelle tähdelle hymyn huulille – "Pikkuisen kovempi naama"
Konkreettinen osoitus tästä saatiin aiemmin tällä viikolla, kun Jymyssä kolme mestaruutta voittanut, Superpesiksen ykköslukkariksi noussut Aapo Komulainen kiitti sotkamolaisia yhteisistä vuosista ennen keskiviikkona varmistunutta siirtoaan Manse PP:hen.
Kuosmanen näkee tiiviin yhteisöllisyyden palvelevan Jymyä myös hieman toisesta näkökulmasta.
– Kun nuoret menevät harjoituksiin tai peleihin, he eivät mene erilaiseen toimintaympäristöön. Pesäpallo ja sitä koskevat keskustelut ovat arjessa tosi paljon läsnä. Täällä tulee niin paljon kohtaamisia ja ollaan niin paljon yhdessä, että siitä tulee toimintatapa. Se on tärkeää, ja uskon sen olevan tosi iso kilpailuvaltti.
– Jos olisimme isommassa kaupungissa ja pelaaja asuisi jossain kauempana, seuraava kohtaaminen joukkueen tai valmentajan kanssa olisi pelkästään harjoituksissa tai peleissä. Meillä tulee paljon yhteistä läsnäoloa arjessa.
Massaa ei ole hukattavaksi
Jymyläisen pelaajakehityksen ytimessä on laadukas juniorityö. Kuosmasen mukaan pienen paikkakunnan hyödyt ovat tässäkin mielessä kiistattomat.
– Kaikki ammattivalmentajathan puhuvat, että lajivalinnan pitäisi tulla 13–15-vuotiaana, ja me kun olemme pienellä paikkakunnalla, pystymme aika hyvin toteuttamaan sitä. Meillä ei ole hirveästi kilpailevia lajeja.
Asetelmaa voi pitää myös haasteena. Vaatimustaso ja kunnianhimo on kyettävä pitämään korkealla, vaikka kilpailun tarjoama kipinä puuttuukin.
Komulainen on tässä suhteessa nähnyt kahden Tampereen-vuotensa aikana toisenkin puolen.
– Tampereella se on kilpailua laadusta. Seurat joutuvat väkisinkin tekemään todella laadukasta työtä, että lapset kiinnittyvät tiettyyn lajiin. Isossa kaupungissa on ihan pakko tehdä sillä tavalla.
– Se koskee samalla tavalla vaikkapa ihan ottelutapahtumaa. Jos käy Ilveksen tai Tapparan pelissä aistimassa tunnelman ja näkemässä palvelut, hidastukset ja muut, niin esimerkiksi Manse PP:n täytyy kehittyä aivan samalla tavalla kesälajissa. Jalkapalloonkin Tampereelle saatiin uusi stadion ja hienot puitteet, ja Ilves menestyy. Seurat haastavat toinen toistaan koko ajan tekemään asioita paremmin.
Elämä ei Sotkamon seudullakaan ole silti pelkkää pesäpalloa. Harrastusmahdollisuudet ovat kattavat, ja ne tuovat varhaislapsuuden vuosiin tarvittavaa monipuolisuutta.
– Pidän tärkeänä sitä, että kun lajivalinta tehdään, nuoret eivät ole henkisesti ähkyssä. Kun oikeasti aletaan harjoitella ammattimaisesti yhtä lajia, siinä pitää olla henkisesti valmis siihen prässiin, Kuosmanen korostaa.
– Jos lapsuusiällä vedetään liiaksi yhden lajin kautta ja vanhemmat ovat siinä polulla aktiivisesti mukana, lapset eivät välttämättä ymmärrä sitä hössötystä, ja tulee tosi paljon pudokkaita. Liikaa menetetään massaa sitä kautta.
Artikkeli jatkuu taulukon jälkeen.
Poikien ikäluokkien koko Sotkamossa ja Kainuussa vuosina 2000–2023
Sotkamossa syntyneissä poikien ikäluokissa on 2000-luvulla ollut keskimäärin 44 lasta. Koko Kainuun alueelta keskiarvo on samalta ajanjaksolta 359, mutta tämä lukema on tullut roimasti alaspäin vuosituhannen alusta.
Massaa ei todellakaan ole hukattavaksi.
– Välillä vain ominaisuudet ratkaisevat ja se, miten lapset ovat biologisesti kehittyneet missäkin vaiheessa. Se valehtelee pirun paljon sitä lahjakkuutta. Kun massat ovat tarpeeksi pieniä, osataan pitää kiinni niistä pienemmistäkin ja ymmärretään, mitä lahjakkuutta niiden takana on, Kuosmanen sanoo.
– Peli ja luonne ovat kaksi tärkeintä asiaa. Hirveästi me palvomme ominaisuuksia, ja ne mahdollistavatkin pelaamisen aika monessa lajissa, mutta loppujen lopuksi taktisuus ja peli ratkaisevat paljon, ja luonne on tosi tärkeä matkalla.
Pesislukio suomalaisena suunnannäyttäjänä
Laadukkaan lapsuusvaiheen juniorityön jatkoksi Sotkamosta löytyy lukio, josta tuli 1970-luvun puolivälissä yksi maan ensimmäisistä liikuntalukioista. Vuonna 1994 se sai virallisen urheilulukio-statuksen, joka tätä nykyä löytyy Suomessa kaikkiaan 15 lukiolta.
Kuudessa niistä pesäpallo on nostettu painopiste- tai kärkilajiksi, ja näistä Sotkamo on ylivoimaisesti maineikkain.
– Se rakenne on täällä niin pitkästi edellä. Sitä pystytään resursoimaan niin, että valmentajat ovat oikeasti ammattivalmentajia. Siinä ei käydä vain vetämässä aamutreenejä ja lähdetä sitten toiseen työhön ennen kuin tullaan taas illalla treeneihin. Pystymme resursoimaan valmennukseen, ja valmennushan se tekee pelaajia, Kuosmanen sanoo.
Pesislukion avulla Sotkamoon on luotu vahva, nuoren urheilijan aidosti keskiöön asettava pelaajapolku jo vuosia tai vuosikymmeniä ennen kuin sellaisen perään alettiin muualla Suomessa haikailla laajemminkin. Esimerkiksi Pesäpalloliitto julkaisi oman Suuntana Superpesis -pelaajapolkunsa vuonna 2013, ja siitä löytyy paljon yhteneväisyyksiä sotkamolaiseen toimintamalliin. Liiton pelaajapolkua olivatkin laatimassa muun muassa Kuosmanen ja Komulainen.
– Pääosinhan siellä (lukiossa) valmentavat samat valmentajat aamuisin ja iltaisin, ja he ovat päätoimisia. Siinä tulee synergiaetuja, se on ihan päivänselvä asia. Tulee jatkuvuutta ja pitkäjänteisyyttä. Ja koululaitoshan kulkee. Seurat joskus pysähtyvät, on heikkoja hetkiä, mutta koululaitos kulkee, ja se laittaa seuran rattaat pyörimään heikkonakin hetkenä, Kuosmanen sanoo.
– Onhan tässä ollut seuralla kipupisteitä matkan varrella, jos miettii, mitä resurssien kanssa kävi sopupelien aikaan tai korona-aikana. Mutta kun on tuollainen kumppani mukana, se pakottaa toimimaan.
Jymyn näkökulmasta kuviossa on kolme hallinnollista tasoa. On Suomen toinen olympiavalmennuskeskus Vuokatti-Ruka-urheiluakatemia, joka on käytännössä yhtä kuin pesislukio, sitten on junioritoimintaa pyörittävä Jymy-Pesis ry sekä B-ikäisistä aina edustustasolle ulottuva Superjymy Oy.
– Toivoisin, että nämä eri tasot eivät näy urheilijoiden pinnassa millään tasolla, eivätkä ne oikein näykään. Ja sehän on hieno juttu. Se tarkoittaa, että meillä on yhtenäiset valmennuslinjaukset, Kuosmanen sanoo.
– Ry:n puolella se keskittyy massaan ja taitoon, että saadaan vain mahdollisimman paljon pidettyä pelaajia mukana. Akatemia tai urheilulukio tulee mukaan, kun urheilija on tehnyt valinnan, että pesäpallo on laji ja hän haluaa tavoitteellista toimintaa. Superjymy Oy:n alla ruvetaan tekemään huippu-urheilua kovemmilla arvoilla ja eri tavoitteilla.
Sotkamon urheilulukioon on hakenut vuosittain keskimäärin 22 pesäpalloilijaa – tyttöjä ja poikia. Kaksi kolmasosaa pääsee sisään, ja näin ollen yhden lukuvuoden aikana pesäpalloilijoita on eri vuosikursseilla yhteensä noin 43. Lukion verkkosivuilla kerrotaan, että joka toisesta heistä tulee superpesispelaaja, ja tätä kautta Jymy-miehistöönkin päätyy jonkin verran nuoria pelaajia muualtakin kuin vain sotkamolais- tai kainuulaismassasta.
– Todella paljonhan tänne muuttaa ulkopaikkakuntalaisia 15-vuotiaina urheilulukioon, ja täältä ponnistaa paljon pelaajia myös muihin seuroihin, Kuosmanen sanoo.
Esimerkiksi Jymyn tämänvuotisessa mestarijoukkueessa lähes kaikki ovat opiskelleet Sotkamon lukiossa. Kaudelle 2023 niin sanotusti valmiina pelaajina Kiteeltä hankitut Hannes Pekkinen ja Elmeri Purmonen ovat käytännössä ainoat poikkeukset.
Taktiikka ja tekniikka edellä
Huipputasolle tultaessa yksi määräävä piirre sotkamolaisessa pesäpallossa on taktinen kyvykkyys. Sitä aletaan hioa ja jalostaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa pelaajapolkua.
Komulainen kertoo tältä osin kuvaavan esimerkin 1980-luvulta. Esimerkki myös alleviivaa Kuosmasen aiempaa huomiota siitä, että pienten massojen kanssa on kyettävä löytämään lahjakkuus pelaajasta kuin pelaajasta.
– Mehän emme olleet ihan pienimmissä ikäluokissa missään nimessä se paras joukkue, koska Nälkämaassa kasvanut kansa oli silloin niin paljon pienempää ja huonompifysiikkaista kuin etelän kaupunkien isot korstot. Siellä oli isommat massat ja valikoitu pelaajat, jotka fyysisillä ominaisuuksillaan olivat parempia aina juniorivuosina. Sotkamossa jouduttiin olemaan ovelia ja etsimään kikkoja, joilla vastustajan voi voittaa, ja olemaan taitavampia. Sieltä mielestäni on kylvetty siemen Jymyn menestykseen, että on opittu pelaamaan taktisesti oikein ja tekemään teknisesti hyviä suorituksia. Pelkällä fysiikalla ei ole koskaan juhlittu, Komulainen kertoo.
– Valmentajat osasivat ja osaavat opettaa pelaamaan pesäpalloa oikein ja järkevällä tavalla – ja toisaalta antaa ratkaisumahdollisuudet nuorelle junioripelaajalle itselleen; ei anneta vain valmiita ratkaisumahdollisuuksia, vaan opetetaan ajattelemaan peliä.
Tästä löytyy Komulaisen mukaan yksi selitys siihen, miksi nuoret sotkamolaispelaajat ovat Superpesikseen noustessaan niin valmiita.
– Jos 8–10-vuotiaana lähtee junioriputkeen, parikymppisenä on jo kymmenen vuotta miettinyt, miten pesäpalloa kannattaa pelata. Silloin siihen tulee aika paljon valmiimpana kuin jos vasta Superpesikseen tullessaan alkaa miettiä, että mitä kannattaa lyödä missäkin tilanteessa tai miten vastustaja ajattelee mailan varressa, kun on yksi palo alla tai taululla on 4–1 tai 1–4. Se syvä ajattelu on lähtenyt sieltä juniorivuosista ja nimenomaan taktisuuden kautta.
Kuosmanen muistaa itse alleviivanneensa samaa asiaa toimiessaan aiemmin pesäpallolukion valmentajana.
– Paljon viljeltiin lajiteoriassa sitä, että kun on ymmärrystä, tulee vaikuttavuutta ja vastuunkantoa kentälle. Pelaajat ovat hyvin tietoisia ja ammattitaitoisia. Heidän pitää myös kantaa vastuuta ottelupalavereissa taktiikan luomisesta. Tämä ei ole pelinjohtajien tai valmentajien peli.
Haimi kertoo tehneensä Sotkamoon saapuessaan kovasti töitä selvittääkseen, mitkä asiat paikallisessa lajikulttuurissa ovat varjelemisen arvoisia, mistä kannattaa pitää kiinni. Komulaisen ja Kuosmasen esiin nostama tapa ajatella pelistä oli juuri tällainen asia.
– Peli vaatii luovuutta niissä hetkissä, kun pelejä ratkotaan. Vaikka on tietty taktiikka ja pelitapa, pelaajille pitää antaa omistajuus niistä hetkistä, koska heidät on kasvatettu siihen ja he ovat oppineet siihen. He kyllä löytävät keinot ratkaista tiukkoja tilanteita.
– Esimerkiksi tällä kaudella koin, että minun tehtäväni – varsinkin mitä lähemmäs loppua mentiin – oli omalla pelinjohdollani, vaikkapa merkkipelillä sisäpelissä, vain ruokkia onnistumisia.
Haimi näkee asian niin, että kun pelaaja toteuttaa pelinjohtajan esittämän ratkaisumallin sijaan omaa ratkaisumalliaan, todennäköisyys onnistua on suurempi.
– Ja jos taas ei onnistu, pääasia on, että siinä, mitä yrittää tai tekee, on oikeat lähtökohdat.
Sietäminen ja sitkeys arvossaan
Pelitaktiikan perussapluunan osalta Jymylle on vuosien ja vuosikymmenten saatossa muodostunut selkeä perusta.
– Se lähtee vahvasti ulkopelin kautta ja ennen kaikkea takatilanteen puolustamisen kautta, kurinalaisuuden kautta vaihtotilanteissa ja sisäpelissä paljon etenemisen ja nopeuden kautta. Sehän mahdollistaa enemmän myös ulkopeliä, että siellä on nopeita, liikkuvia pelaajia, Kuosmanen listaa.
Esimerkiksi syksyn finaaleissa Jymy selvitti ulkopelissä kolmostilanteet 69 prosentin varmuudella, kun Manse PP:n ulkopeli jäi 51:een. Koko kauden otannallakin Jymyn takatilannepuolustaminen oli taas kerran sarjan eliittiä.
Joukkueen rakentamisessa voimakkaasti kiinni olevan Kuosmasen tapauksessa näin selkeä sapluuna luo selkeät raamit siihen, minkälaisia pelaajia joukkueeseen halutaan.
–Joukkuetta rakennetaan ulkopelin kautta ja ulkopelin tärkeimmän tilanteen eli kolmostilanteen kautta. Tämän syksyn finaalisarja oli hyvin tyypillinen. Eihän Jymy vaihtotilanteissa ulkopelissä hirveästi loistanut – paitsi ehkä Pekkinen. Mutta muut pelaajat noudattivat sitä taktiikkaa, että jos ei anneta lyödä läpi, olemme voiton syrjässä koko ajan kiinni. Ja kun vastustaja ei pystynyt ensimmäisessä vuorossa lyömään läpi, niin sitä taktiikkaa jatkettiin ja noudatettiin.
Entiset Jymy-mestarit Kari Hakkarainen ja Jimi Heikkinen kävivät viestipalvelu X:ssä hyvin samansuuntaisen sananvaihdon menneestä finaalisarjasta.
– Sietää vastustajan painostusjaksot ja omat heikot hetket pelissä. Pitää lukemat tasaisena ja ennen pitkää kun tulee se oma paikka hyökätä (0:n tai 1 palon ajolähtö), niin siitä voittoon tarvittavat juoksut. Sitä on jymyläinen voittamisen kulttuuri, vuosina 1990–2001 seitsemän SM-kultaa voittanut Hakkarainen kirjoitti.
Haimin mukaan Kuosmasen ja Hakkaraisen esiin nostama asia näkyy kentän tasolla "tiettynä rauhallisuutena tekemiseen".
– Vaikka tässä vuoroparissa ei jokin asia onnistuisi, seuraavassa vuorossa on taas mahdollisuus. Tiedämme ne tietyt jutut, jotka ovat meidän vahvuuksiamme, ja niiden kautta mennään. Ei pidä lähteä lietsomaan paniikkia, vaan luottaa siihen, että oman pelin toteuttaminen vuoroparista ja pelistä toiseen joko tuottaa lopputuloksen tai ei tuota. Ei kannata lähteä mitään ihmeellisyyksiä yrittämään. Se on osa voittamisen kulttuuria, että uskalletaan luottaa omaan tekemiseen. Siihen ei tarvita mitään erikoista, koska tiedämme – ja kokemus osoittaa – että pelaamalla omaa peliä tulos on todennäköisesti voittava.
Voittamaan oppii voittamalla – miksei häviämälläkin
Kokemuksen voima on jymyläisen voittamisen kulttuurin viimeinen osatekijä. Menestys ruokkii menestystä. Jymyssä sitä on saavutettu parhaimmillaan jo kolmessa eri sukupolvessa.
Artikkeli jatkuu kuvaupotuksen jälkeen.
– Kun juniorit ovat toistuvasti katsoneet (miesten) ratkaisupelejä, niin he kokevat, että he ovat itsekin pelanneet niitä tosi monta, vaikka eivät olisi pelanneetkaan, Kuosmanen sanoo.
Huomionarvoista on sekin, että vuoteen 2019 päättyneessä A-poikien sarjassa Jymy sijoittui vuodesta 1988 lähtien 26 kertaa 32:sta neljän parhaan joukkoon. Mitalisaldo tuona aikana oli 9–9–4. Ja hurja se on ollut B-pojissakin: 27 mitalia (14–8–5) 37 yrittämällä vuosina 1988–2024 – esimerkiksi viisi peräkkäistä kultaa 2019–2023.
Siksi Jymy voi esimerkiksi nostaa kesken kauden kokoonpanoonsa 17-vuotiaan Samuel Huotarin, joka kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin pelaa ensimmäisissä aikuisten finaaleissaan kuin aikamies.
– Siinä on opittu paineen tunnetta turvallisemmassa ympäristössä kuin ensimmäistä kertaa miesten finaalissa. Olet saattanut pelata parhaimmillaan jo 7–10 finaalit ennen kuin pelaat miesten finaalit. Vaikka se ei ole sitä, niin joillekin pelaajille saattaa olla, että finaalin pelaaminen on eri asia kuin pelata samaa joukkuetta vastaan runkosarjassa. Nämä kaikki asiat kun yhdistyvät, niin voi käydä vaikka niin, että tuollainen huomattavan paljon nuorempi porukka voittaa mestaruuden – niin kuin tänä vuonna kävi, Komulainen sanoo.
Kuosmanen teki syksyn finaaleissa saman huomion.
– Kun pelaajien kehonkieltä katsoi noista meidän reilu parikymppisistä kavereista, niin kyllä siellä kädet olivat ylhäällä ja suupielet ylöspäin. He nauttivat, ja jos mietitään psyykkistä valmennusta, niin sehän on yksi kamppailun väline vastustajaan nähden. Vaikka toisella joukkueella oli iäkkäämpiä kavereita, niin jos katsoo heidän historiaansa junioritasolla tai aikuistasolla, kyllähän meillä näitä pelejä oli enemmän pohjalla.
– Puhuin luonteesta alussa, niin tämä liittyy juuri siihen asiaan. Luonnetta pitää kasvattaa, ja näitä pelejä varten sitä työtä tehdään. Näistä peleistä pitäisi pystyä ahdistuksen tunteessakin nauttimaan. Jokainen pelaaja kokee ahdistusta ja tuskaa tuollaisissa peleissä, mutta niitä tunnetiloja pitää pystyä käsittelemään. Mitä enemmän on kokemusta myös sieltä junioritasolta, sitä paremmin oppii tunnistamaan ja säätelemään niitä tunteita sekä lähtemään yksittäisestä tilanteesta voittajana ulos.
Yksi sana, jota tässä artikkelissa ei ole mainittu kertaakaan, on häviäminen. Sekin on kuitenkin olennainen osa voittamista ja voittamisen kulttuuria.
– On tärkeää ymmärtää, että on inhimillistä hävitä pelejä, vaikka pelaisi hyvinkin. Itsensä likoon laittaminen ja heittäytyminen pelille on tärkeää. Jos sen kautta tulee huono lopputulos ja häviö, niin sehän on vain elämää, Kuosmanen päättää.
