Sota-ajasta ja erityisesti sota-ajan naisista puhutaan usein sankarillisuuden, suorittamisen, velvollisuuden ja ylenpalttisen hurskauden kautta. Paula Havaste pureutuu teemaan Kaksi rakkautta -romaanissaan.
Paula Havaste oli viime syksynä ilmestyneen romaaninsa suunnitteluvaiheessa valmis vannomaan, että vahvat, sankarisävytteiset mielikuvat sota-ajan ihmisistä olivat liioiteltuja. Kirjailija vertasi määreitä esimerkiksi omaan äitiinsä ja isoäitiinsä. Eivät hekään aina loistaneet pyhimyksinä.
− Minulla on hiukan erilainen kuva ihmisistä arjessaan. Mietin, että oikeasti ihmiset olivat varmaan kiukkuisia, pettyneitä ja pelokkaita, mutta sota-aikana siitä ei sopinut puhua.
Romaaninsa kautta Havaste halusi näyttää sota-ajan ihmiskuvan realistisempana; sota-aika kun määrittää suomalaisia yhä hyvin vahvasti.
− Me olemme sotavelkamme maksavia sankarillisia suomalaisia, Havaste kuvaa vanhaa paatosta.
Oikeus rakastaa
Kaksi rakkautta -romaanin toiseksi teemaksi valikoitui rakkaus. Onko niin, että ihminen saa rakastaa vain yhdellä lailla, siten kuin yhteisö ympärillä olettaa? Vai onko rakkaus niin suuri asia, ettei ole väliä, miten ja ketä rakastaa, kunhan tunne on vahva?
− Naistenlehdet ovat täynnä juttuja siitä, millaista on rakastaa. Halusin kirjoittaa erilaisista rakkauksista; ei vain seksuaalisesta, vaan myös henkisestä rakkaudesta, rakkaudesta taiteisiin ja luontoon. Sota-aikana tärkeitä olivat myös rakkaus isänmaahan ja Jumalaan, Havaste sanoo.
