Suomen Sukututkimusseuran järjestöpäällikkö Jens Nilsson neuvoo, miten sukututkimuksessa pääsee alkuun ja siitä eteenpäin.
Tutki ensin sukututkimusta, älä sukua
Sukututkimuksen aloittaminen on huomattavasti helpompaa, kun ensin osallistuu opettajan vetämälle sukututkimuskurssille tai perehtyy omatoimisesti aihetta käsitteleviin kirjoihin. Näin hahmottaa tutkimusprosessin ja sen, minkä tyyppistä lähdemateriaalia mistäkin on saatavilla.
Aloita elossa olevista sukulaisista
Suomessa on kohtalaisen tiukka henkilön tietosuoja: sukututkija ei varsinaisesti pääse noukkimaan alle sata vuotta vanhoja tietoja omin päin. Pitää siis kehittää jonkinlainen tapa hypätä tuon sadan vuoden ajan toiselle puolelle. Usein tämä hoituu keräämällä tietoa sukulaisilta.
Koska riskinä on, että sukulaiset muistavat asioita väärin, pelkän jutustelun varaan ei kannata jättäytyä. Varsinkin vanhemman polven kodit ovat usein täynnä sukututkimuksellisesti relevanttia materiaalia, jos sitä vain osaa etsiä. Monet perheraamatut alkavat sukupuulla, ja vanhoissa perukirjoissa on virkatodistuksia. Lisäksi apua voi olla hautapaikkojen asiakirjoista ja valokuva-albumeista.
Käänny kirkkoherranviraston puoleen
Jos sukulaisten hoteista ei saa koostettua suvun 1900-luvun historiaa, oikea osoite on kirkkoherranvirasto. Sieltä tilattavilla virkatodistuksilla saadaan tutkimusasetelmalle sellaiset lähtöhenkilöt, jotka ovat syntyneet mielellään 1800-luvun puolella.
Suomessa on siinä mielessä hyvä tilanne, että kirkon arkistojen asiakirjalähteet alkavat useimmissa seurakunnissa viimeistään 1700-luvun puolivälistä. Kirkonkirjat ovatkin ehdottomasti paras lähdeaineisto, sukututkijan leipä ja voi. Keskeisimpinä lähteinä käytetään historiakirjoja ja rippikirjoja.
Historiakirjat ovat kumulatiivisesti vuosi vuodelta ja päivä päivältä eteneviä luetteloja seurakunnan sisällä syntyneistä, vihityistä ja kuolleista ihmisistä.
Rippikirjojen alkuperäisenä tehtävänä oli kontrolloida seurakuntalaisten kristinopin taitoja ja ehtoollisella käyntiä, mutta 1800-luvun mittaan ne alkavat sisältää muutakin informaatiota ihmisistä: rikkeitä, rokotustietoja ja yhä tarkempaa kristinopintaidon seurantaa. Rippikirjojen etu on, että ihmiset on ryhmitelty niihin kylä kylältä ja perhekunta perhekunnalta. Niihin on merkitty myös perhekuntien sisäiset sukulaisuussuhteet.
Historiakirjoja ja rippikirjoja toisiinsa vertailemalla syntyy sukututkimuksen peruskehikko.
Seuraavaksi arkistoon – vaikka kotisohvalta
Jossain vaiheessa kirkonkirjat loppuvat. Silloin sukututkijan tärkeimmäksi lähteeksi nousevat henkikirjat eli henkirahan maksuluettelot. Ne eivät sisällä ollenkaan niin paljon tietoa kuin kirkonkirjat, mutta voivat auttaa erityisesti, jos suku on asuttanut pitkään yhtä ja samaa maatilaa.
Henkikirjojen pito aloitettiin 1630-luvulla, eikä niitä vastaavaa sukututkimuksen lähdettä 1700-luvun taakse mentäessä käytännössä juuri ole. Henkikirjoja pidettiin Suomessa 1980-luvulle asti osana väestökirjanpitoa, vaikka henkirahan kanto itsessään loppuikin jo 1920-luvulla.
Henkikirjat ovat käytettävissä digitaalisessa muodossa Kansallisarkiston Digitaaliarkistossa aina 1900-luvun alkuun asti. Sitä uudempiin voi tutustua Kansallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa.
Onko suku jo tutkittu?
On mahdollista, että omasta suvusta on tehty sukututkimus jo ennen kuin itse on ehtinyt aloittaakaan. Jens Nilssonin mielestä se ei ole syy olla tekemättä omaa tutkimusta.
– Sukututkimuksessa tutkijalle tärkeämpää on ehkä se prosessi kuin itse lopputulos. Vaikka minulle tarjottaisiin valmista sukututkimusta, en ehkä silti vaihtaisi sitä siihen itse tutkimisen iloon ja jännitykseen, Nilsson sanoo.
Sitä paitsi vaikka tutkimus olisi olemassa, se ei välttämättä ole löydettävissä. Suomen Sukututkimusseura kyllä kerää suku- ja henkilöhistoriallista erikoiskirjallisuutta, mutta kokoelma ei ole kaiken kattava.
– Sukututkimuksia valmistuu varmasti myös painamattomina sellaisia määriä, että kukaan ei pysty täysin pysymään perässä.
– Suurin osa sukututkimuksista tehdään enemmän ja vähemmän pöytälaatikkoon omaksi huviksi tai perhepiirin iloksi, ja Suomessa toimii myös paljon rekisteröimättömiä sukuseuroja. Me täällä Helsingin päässä Suomen Sukututkimusseurassa emme välttämättä tiedä ollenkaan kaikkea, mitä on tutkittu.
Villi kortti: tuomiokirjat
Lisää tietoa voi etsiä oikeuden pöytäkirjoista eli tuomiokirjoista, joita on säilynyt Suomessa lähes kaikista tuomiokunnista 1620–1630-luvuilta alkaen. Ongelmana on, että koska materiaalia on paljon, sen läpikäynti on työlästä. Eikä etukäteen voi tietää, onko kukaan esivanhemmista ylipäätään viettänyt sellaista elämää, että se olisi johtanut käräjille jossain roolissa. Mehevä, polveileva perimysriita on sukututkijan toiveuni.
Tuomiokirjoihin pääsee tutustumaan Kansallisarkistossa, joissakin maakunta-arkistoissa tai arkistolaitoksen verkkopalveluissa Astiassa tai Digitaaliarkistossa.
Tarkista kirjasto
Kunnankirjastoissa voi olla toisinaan hyvinkin mielenkiintoisia paikallisia kotiseutukokoelmia, jotka sisältävät myös omakustanteita ja painamatonta aineistoa. Silti sukututkimuksessa lähdetään liikkeelle siitä, että kaikki ensisijainen lähdemateriaali eli viranomaisten tuottama arkistoaineisto on arkistolaitoksen ja seurakuntien hallussa. Sitä ei tarvitse tänä päivänä siinä mielessä metsästää.
Sukua ulkomailla?
Suomesta tehdään aika ajoin arkistomatkoja Viipuriin ja Petroskoihin sekä Tukholmaan Suomea koskevan aineiston perässä, mutta kannattaa miettiä hyvin tarkkaan etukäteen, millaista tietoa tarvitsee ja onko sitä ylipäätään olemassa tai saatavilla.
Sukututkimuksen peruslähdeaineistoa kootessa matkat Viipuriin tai vaikka Tukholmaan eivät ole mitenkään välttämättömiä. Kun Suomi liitettiin Ruotsista Venäjän keisarikunnan alaiseksi suuriruhtinaskunnaksi, rauhansopimukseen liittyi yhtenä pykälänä, että Suomea koskeva arkistomateriaali siirretään Suomeen. Varhaisin 1500–1600-lukujen hallinnollinen materiaali, kuten voudintilit, onkin siirretty nykyiseen Kansalliskirjastoon.
Toisaalta Ruotsissa ruotsalaiset ovat digitoineet todella paljon omaa aineistoaan, ja sitä pystyy käyttämään Suomestakin käsin.