Muodin parissa työskentelevä Maryam Razavi haluaa puhua avoimesti omista kokemuksistaan, jotta me aikuiset ottaisimme jokaisen kiusaamistapauksen vakavasti ja osaisimme auttaa.
Maryam Razavi muistaa, kuinka hän talvisina päivinä lähti koulun jälkeen ulkoiluttamaan koiraa ja kiipesi männyn oksalle katsomaan auringon laskua. Sillä hetkellä neljätoistavuotias Maryam toisteli mielessään, että kyllä kaikki muuttuu vielä hyväksi. Seuraavana aamuna hän yritti kerta toisensa jälkeen sivuuttaa koko kiusaamisjutun, lähteä kouluun ja toivoa, että ehkä tänään kaikki olisi toisin.
Nyt vuosia myöhemmin, hän suhtautuu lempeydellä muistoihinsa ja kertoo, kuinka hän haluaisi halata sitä pientä itseään:
”Olen varmaan joskus jossain haastattelussa sanonut, ettei koulukiusatuksi tuleminen enää minuun vaikuta, mutta se ei ole totta. Ehkä siihen liittyvien tunteiden käsittely on silloin ollut vielä kesken.”
Maryam kertoo, että jälki jäi siitä, kun joku toistuvasti ja pidemmän aikaa kertoi hänen olevan vääränlainen eikä kukaan hakeutunut hänen seuraansa: ”Aloin uskoa itsekin, että minussa on jotain vikaa.”
Koulukirjat ja rakastava perhe auttoivat selviytymään
Yläasteiässä kiusaaminen alkoi. Vaikka Maryam yritti nuorena alitajuisesti unohtaa, sivuuttaa koko asian ja tsempata itseään niin, että jaksoi mennä aina seuraavana päivänä kouluun, silti tilanne usein jännitti ja aiheutti surullista oloa. Kiusaaminen oli henkistä mollaamista, ilkeitä sanoja ja porukasta poissulkemista.
