Missä hän on nyt: Viestihiihdon sankarilla valoa surun vuoden jälkeen

Mutta se oli sitäkin hienompi hetki. Suomen naiset voittivat 4x5 kilometrin viestihiihdon maailmanmestaruuden Lahden kotikisoissa 1978. Edellisestä naisten viestikullasta oli kulunut silloin 22 vuotta.

- Se oli hieno hetki, kun oma osuuskin oli vielä ihan nappisuoritus, se oli ehkä urani paras hiihto. Lähdin osuudelleni yli 20 sekuntia Itä-Saksan Barbara Petzoldin ja Neuvostoliiton Raisa Smetaninan takaa, mutta sain heidät näköpiiriin ja kiinni, tulimme yhdessä viimeiseen vaihtoon. Ja kun Takalon Helena lähti ankkurina liikkeelle yhdessä muiden kanssa, tiesin jo, että kulta tulee, Helena oli niin hyvässä kunnossa.

- Siitäkin tulee kuule kohta 40 vuotta, kyllä se aika vaan nopeasti kuluu, pirteä Hilkka Riihivuori naurahtaa.

Pohjanmaalla Jurvassa syntynyt Riihivuori on jo pitkään asunut Tampereella. Puheenparressa ei silti esiinny Tampereen murretta häivääkään, pohjalaisuus kuultaa sen sijaan vahvasti joka lauseessa. Riihivuori työskentelee Tampereen kaupungin liikunnanohjaajana, on työskennellyt jo 37 vuotta. Tosin ei työskentele enää kauan.

- Istun tässä työhuoneellani oikeastaan viimeisiä hetkiä, koska tarkoitus on jäädä eläkkeelle, kun täytän jouluaattona 64 vuotta. 1. maaliskuuta pätkähtää tilille ensimmäinen eläke. Lomia pidellään ennen sitä, joten paljon ei ole työpäiviä jäljellä.

- Olen viihtynyt tässä työssä todella hyvin. Saan tehdä töitä liikunnan parissa vauvoista vanhuksiin. Minulle oli jo aktiiviaikoinani selvää, että tämä on minun uravalintani, olen aina halunnut työskennellä liikunnan parissa.

Surun vuosi

Hilkka Riihivuori on pirteällä ja iloisella mielellä, vaikka kulunut vuosi on ollut surun täyttämä.

- Tämä on ollut aika moinen suruvuosi. Mieheni Erkki kuoli toukokuussa, ja paljon hyviä ystäviä on poistunut vuoden aikana. Meillä olisi tullut 40 vuotta täyteen naimisissa ensi vuonna, olimme 45 vuotta yhdessä.

- Mutta on sitä iloakin ollut, lastenlapsia on syntynyt, pojalla on nyt kaksi ja tytöllä yksi lapsi. Näin se elämän kiertokulku menee. Uusi elämä jatkuu aina.  Oma mummoni sanoi aikanaan, että ei niin suurta surua, ettei ilo voita, ja ei niin pitkää pimeää yötä, ettei päivä koita. Se on oikein hyvä sanonta, Riihivuori filosofoi.

Hänen puheistaan kuvastuu hieno elämänasenne. Vaikeinakin aikoina on aina nähtävillä myös positiivista, iloakin.

- Kun on urheilussa oppinut aikanaan sietämään tappioita, niin kyllä ne vain auttavat, kun elämässä tulee myöhemmin eteen pahoja ja vaikeita hetkiä. Ne on vain otettava vastaan, pettymykset ja murheet. Ja jatkettava sitten eteenpäin. Urheileminen on kasvattanut paljon tällaisissa asioissa, niitä osaa käsitellä omalla tavallaan.

Paitsi työssään, Riihivuori liikkuu edelleen paljon vapaa-ajalla. Se on olennainen ja luonteva osa hänen elämäänsä

- Käyn lenkillä edelleen paljon. Liikunnallisuutta tulee töissäkin, mutta silti tykkään kotona aina nollata päivän lenkkeilemällä. Kun kotityöt ja muut on hoidettu, pistän lenkkivaatteet päälle. Kesällä juoksen ja sauvakävelen, talvella hiihdän.

- Muita varsinaisia harrastuksia ei kyllä ole, mutta kun omakotitalossa asun, niin riittäähän siinä aina pientä puuhaa sen kanssa.

”Moon vaan”

Pian liikkuminen työn puitteissa päättyy. Eläkkeelle Riihivuorella ei suuria suunnitelmia ole – paitsi yksi pohjalainen periaate.

- Joku sanoo, että kun eläkkeelle jää, niin on kauhea kiire koko ajan. Minä olen ajatellut sellaista vanhaa pohjalaista sanontaa kuin moon vaan. Aion noudattaa sitä periaatetta, Riihivuori nauraa.

- Ei minulla oikein mitään isoja haaveita ole. Olen viime vuodet vain miettinyt, että kunhan tämä työura tästä nyt vain päättyisi. Mutta sellainen ajatus on, että olisi tosi kiva päästä enemmän seuraamaan ulkomaille hiihdon arvokisoja. Niihin en ole oikein ehtinyt ennen tai voinut lähteä mieheni sairastelun takia.

- Nyt kun tässä kohta eläkkeellä ollaan, niin tiedä vaikka 2018 Koreaan lähtisi. Ja tiedä vaikka olympialaiset olisivat Suomessa 2026. Olisihan se hienoa, jos olympialiikkeessä alettaisiin ajatella, että olympialaisiakin voisi järjestää matalammalla profiililla ilman mielettömän kalliita suorituspaikkoja ja rakentamista. Se olisi hieno asia, kyllä hyvät kisat pystytään ihan varmasti järjestämään halvemmallakin. Nyt tuntuu, että suorastaan kilpaillaan siitä, kuka järjestää kalleimmat ja hienoimmat kisat.

Riihivuori hiihti huipulla kymmenen vuotta. Ensimmäinen arvokisamitali tuli vasta 19-vuotiaana, 3x5 kilometrin viestin hopea Sapporon olympialaisista 1972, viimeinen Oslon MM-kisoista 1982 henkilökohtaiselta 5 kilometrin matkalta. Sen jälkeen hän lopetti uransa.

Olympiakulta kahdesti huulilla

Olympiakullat olivat lähellä Lake Placidissa 1980. Vitosella Riihivuori hävisi Raisa Smetaninalle viisi sekuntia, kympillä 3,5 sekuntia Barbara Petzoldille.

- Hiukan minulla oli huonoa tuuria. Nuorten sarjoissa tuli Euroopan mestaruuksia alle 20-vuotiaiden sarjoissa, olin jo 15-vuotiaana mukana niissä kilpailuissa. Silloin ne olivat EM-kilpailut, mutta käytännössä ne olivat MM-kilpailut. Silloin voitin reilusti niitä samoja kilpakumppaneita, joille sitten aikuisena arvokisoissa hävisin. Oli Barbara Petzoldia ja Raisa Smetaninaa. Olin sellainen ikuinen kakkonen, Riihivuori muistelee.

- Ja siihen aikaan se kultamitali oli ainoastaan jotakin, muut mitalit eivät olleet oikein yhtään mitään.

Riihivuori on ollut hiihdon kanssa paljon tekemisissä uransa jälkeen. Hänen omat lapsensa hiihtivät, valmentajanakin hän on toiminut - ei tosin enää. Hän on nähnyt lajin muutoksen vuosikymmenten varrella.

- On se muuttunut valtavasti. Vapaa tyyli ja välineet, voiteet, suksien hionnat ja kaikki nämä ovat tulleet paljon enemmän mukaan kuvioihin. Kaikki on mennyt entistä tarkemmaksi ja suksien hienosäädöt ovat todella tärkeitä. Se ero, kun suksi pelaa tai ei pelaa, näkyy nykyisin todella paljon, pikkuisenkin heikommalla suksella on peli pelattu. Monen asian on mentävä nykyisin kohdilleen, pelkkä kova kunto ei välttämättä riitä.

- Ha on harjoittelukin muuttunut. Minäkin aikanani maalla asuessani kesäisin löin rautakangella reikiä peltoon, nostettiin heiniä seipäille, oli viljankorjuuta ja kaikkea. Kyllä se oli sellaista pohjakuntoa ja luontaista voimahankintaa. Saman hyödyn saadakseen saa nykyisin aika monta tuntia huhkia punttisalilla. Se oli sellaista luontaista pohjakuntoa.

Ei enää valmentajaksi

Nykyisin hiihtäjät laskevat harjoitustunteja, jotka ovat huipuilla siellä 700-1000 tunnin välissä vuosittain. Riihivuoren aikoihin laskettiin vain kilometrit.

- Me laskimme kilometrejä, emme tunteja. Kaikkia oheisharjoittelu tuli toki mukana, mutta ei niitä mihinkään laskettu. Omat isoimmat määrät olivat noin 8000 kilometriä vuodessa, kun yhdistettiin juoksu-, hiihto- ja rullahiihtokilometrit.

- Oma harjoitteluni oli lopulta aika juoksuvoittoista, kesäharjoitteluni oli enimmäkseen juoksua ja aina maastossa. Halusin juosta pehmeillä metsäpoluilla. Ehkä siksi minulla ei koskaan ollut minkäänlaisia jalkavaivoja, eikä ole itse asiassa vieläkään, vaikka olen elämässäni aika paljon lenkkiä juossut.

- Moni tulee kyselemään edelleen vinkkejä ja ohjelmiakin. Neuvoja annan mielelläni kaikille, mutta en kyllä ala enää harjoitusohjelmia tekemään. Päivittäisvalmennukseen en jaksa lähteä, se on niin vaativaa ja sitovaa.

MM-Lahti innostaa

Riihivuori on luonnollisesti myös innokas penkkiurheilija. Lähestyviä Lahden MM-hiihtoja hän odottaa innoissaan.

- Kausi lähti Rukalla hienosti suomalaisilta käyntiin, tosi hyvältä tämä nyt näyttää. Toivon todella, että suomalaiset onnistuisivat kotikisoissa. Naiset ovat vuosikausia hiihtäneet laajalla rintamalla ihan hyvin ja kyllä miehilläkin on ollut välähdyksiä, vaikka se onkin ollut ailahtelevampaa.

- Krista Pärmäkosken menestystä olen odottanut jo pitkään. Tunnen hänet pitkältä ajalta, kun hän on pienestä pitäen hiihtänyt täällä Hämeen piirin kilpailuissa.

- Krista on nousujohteisesti edennyt kärkeä kohti ja nyt hän on saanut harjoitella terveenä. Monosen Laura on noussut myös tasaisen hienosti huippua kohti, hän on mielenkiintoinen hiihtäjä. Ja onhan meillä sitten Kyllösen Anne ja toivotaan, että Niskasen Kerttukin saisi pian kaikki kohdilleen, kyllä hänkin on varmasti hurjasti töitä tehnyt. Ja sitten meillä on vielä vanhat rouvat Roposen Riitta-Liisa ja Aino-Kaisa Saarinen. Mielenkiintoista nähdä, mihin he pystyvät.

- Toivottavasti menestystä tulee maailmancupeissa ennen MM-kisoja, että saataisiin Lahteen tosi paljon katsojia. Itse aion olla ehdottomasti paikalla, Riihivuori lupaa.

- Yksi hyvä kikka saada yleisöä olisi sekin, että ampumahiihtotähti Kaisa Mäkäräinen ja Mari Laukkanenkin, jos vauhti riittää, voisivat hyvin olla vapaan osuuksilla viestissä. Toivottavasti jonkinlainen karsinta järjestetään.

Riihivuoren aikana maajoukkueessa oli hyvä henki

Aino-Kaisa Saarinen kertoi hiljattain ilmestyneessä kirjassaan maajoukkueen hiihtäjien kireistä väleistä. Riihivuoren mukaan sellaisia jänniteitä ei hänen aikanaan ollut.

- En ole lukenut sitä kirjaa vielä, mutta se on kyllä listalla kunhan tästä eläkkeelle pääsen. Minulla on tosi paljon lukemattomia urheilukirjoja hyllyssä, joista olen aina sanonut, että ne luen, kun pääsen eläkkeelle.

- Ei meidän aikana ollut mitään välirikkoja, tosi hyvässä hengessä silloin kilpailtiin. Marja-Liisahan kirjassaan kirjoitti, että olisi ollut aika paljon kaikenlaista, mutta se taisi olla vain pientä liioittelua. En minä ainakaan huomannut sellaisia.

Uran varrelta on jäänyt lukuisa elinikäisiä ystävyyssuhteita.

- Yhteyttä pidetään edelleen tosi paljon Takalon Helenan, Kajosmaan Marjatan, Marja-Liisan, Impiön Tainan ja jopa Siiri Rantasen kanssa. Siiri ei tosin soittele, mutta sanoo joka kerta, että soitelkaa te nuoret vaan minulle, Riihivuori naurahtaa.

- Sitten meillä on tällainen hiihtosiskot ja hiihtoveikot yhdistys, joka kokoontuu aina kerran vuodessa Jyväskylässä. On tosi kiva tavata ja päivittää kuulumisia kaikkien kanssa. Meillä on aina siinä jotain mukavaa kulttuuririentoakin illanviettona.

Selkeä mielipide Johaugista

Hiihtomaailman suurin puheenaihe on tällä hetkellä doping. Etenkin Therese Johaugin tapaus puhuttaa päivittäin. Hilkka Riihivuorella on asiasta selkeä mielipide.

- Jos joku suomalainen olisi ollut kysymyksessä, niin kaksi tai neljä vuotta kilpailukieltoa olisi tullut heti. Rike mikä rike. Kyllä urheilijan pitää aina katsoa, mitä elimistöönsä laittaa, urheilija on aina itse siitä vastuussa. Se on selkeä rikkomus. En tiedä sitten, onko tämä huulirasvaselitys aito, sitä on niin hankala arvioida. Mutta rike mikä rike joka tapauksessa.

- Huippu-urheilijan pitää tarkistaa aina joka ikinen aine. Muistan hyvin, kun itselläni oli Innsbruckin olympialaisissa ihan jumalaton nuha, nenä oli aivan tukossa. En uskaltanut laittaa edes nuhatippoja, vaikka oli sellaisiakin, jossa ei ollut mitään kiellettyä. Hiihdin sitten kympin ja viestin ihan nenä tukossa.

- Olin tosi epäilevä aina kaikkea kohtaan, kärsin mieluummin, kun otin mitään lääkkeitä, ettei vain mitään tule.

Riihivuori uskoo, että kiristynyt dopingvalvonta ja tarkemmat menetelmät uusintatesteineen vievät antidopingtyötä koko ajan parempaan suuntaan.

- Kyllä mä luulen, että siellä on paljon puhtaita urheilijoita, testaukset ovat nykyisin niin kovia ja tarkkoja. Voi toki mukana olla ei-puhtaitakin, vaikea sitä on mennä sanomaan. On se hyvä, että testausjärjestelmä kehittyy koko ajan kovaa vauhtia. Ja nythän se alkaa näkyä, kun käryjä tuntuu tulevan koko ajan.

Kun Lahden MM-hiihtojen viimeisiä päiviä maaliskuun alussa kilpaillaan, katsomossa suomalaisia kannustaa eläkeläinen Hilkka Riihivuori. Hänellä ei ole eläkepäivilleen suunnattomia toiveita, vaikka lampun henki ilmestyisi sellaisia tarjoamaan.

- Hankala on kyllä sanoa, en ole oikein edes ajatellut. Mutta tietysti sitä toivoisi terveyttä ja sitä, että pysyisi liikkuvana. Kun saisi käydä lenkillä mahdollisimman pitkään.