Jos kysytään, auttaisitko hätään joutunutta ihmistä, suurin osa vastannee myöntävästi. Silti kerta toisensa jälkeen tulee ilmi tilanteita, joissa on kävelty ohi tai katsottu sivusta. Ei kuulu minulle, en minä osaa, eiköhän nuo toiset. Sosiaalipsykologia tuntee ilmiön nimellä sivustakatsojaefekti.
Teinityttö makasi tunnin tajuttomana kadulla – kukaan ei auttanut. Kukaan ei puuttunut näkövammaisen pieksemiseen bussissa. Kukaan ei auttanut tyttöjä – luu törrötti kädestä. Oululaismies tyrmistyi piittaamattomuudesta – kukaan ei auttanut tielle kaatunutta miestä. 11-vuotias loukkaantui espoolaisessa puistossa, kukaan ei auttanut – miksi?
Edelliset otsikot on poimittu suomalaisista tiedotusvälineistä viimeisen vuoden ajalta.
Jälkikäteen kahvitauoilla ja keskustelupalstoilla ihmetellään, miksi suomalaiset ovat niin välinpitämättömiä, että kävelevät hätää kärsivän ohi. Viimeisimpänä on mietitty, olisivatko Tapanilassa joukkoraiskauksen kohteeksi joutuneen naisen kanssamatkustajat voineet puuttua jo lähijunassa alkaneeseen ahdisteluun.
Välinpitämättömyyttäkö se todella on, sosiaalipsykologi ja professori emeritus Klaus Helkama?
– On siinä siitäkin kyse, muttei pelkästään, Helkama vastaa.
Amerikkalaiset sosiaalipsykologit John Darley ja Bibb Latané julkaisivat vuonna 1968 kokeellisia tutkimuksia, joissa he totesivat, että mitä useampi toisilleen tuntematon ihminen on paikalla, niin sitä epätodennäköisempää on, että onnettomuuden uhri saa apua. Syntyi termi sivustakatsojaefekti.
Alun perin ohikulkijoiden apatia alkoi kiinnostaa Darleyta ja Latanéa, kun -niminen nuori nainen murhattiin kotitalonsa eteen New Yorkissa vuonna 1964.
– Teko kesti aika kauan, ja Kitty teki vastarintaa. Sitä seurasi ikkunoista 38 ihmistä, mutta kukaan ei tehnyt mitään.
Darleyn ja Latanén järjestämissä kokeissa ihmiset luulivat olevansa määrätyssä tilassa joko yksin, kaksin tai useamman hengen kesken, kun jotain tavallisesta poikkeavaa tai hälyttävää tapahtui. Huoneeseen alkoi esimerkiksi tulla savua.
– Silloin, kun ihmiset luulivat olevansa isossa joukossa, he eivät tehneet mitään – leyhyttelivät vain savua naamaltansa. Silloin, kun he luulivat olevansa kaksistaan, he rupesivat ottamaan selvää, mistä savu tulee.
Noussut kynnys puuttumiseen näkyi hyvin myös kokeessa, jossa kokeenjohtajan apuri ”varasti” sekatavarakaupasta kaljatölkkejä omistajan mentyä sovitusti takahuoneeseen.
– Kun kokeeseen tahtomattaan joutuneet olivat kaksistaan varkaan kanssa, he ilmoittivat omistajalle hyvin todennäköisesti, että hei, sinulta vietiin kaljaa. Mutta jos siellä oli viisi muuta ihmistä, niin hyvin harva ilmoitti.
Oletetaan, että joku kohta menee
Myöhemmissä tutkimuksissa on havaittu useampia sivustakatsojaefektin aikaan saavia mekanismeja.
– Alkuperäinen selitys oli, että kun paikalla on monta ihmistä, vastuu hajaantuu. Jokainen voi ajatella, että ei tämä minulle kuulu, jonkun toisen pitäisi mennä siihen, Helkama sanoo.
– Toinen tekijä on ihmisten arviointiarkuus. He pelkäävät joutuvansa vähän naurunalaisiksi, jos hössöttävät puuttumaan asiaan, kun muut eivät puutu.
Kolmantena esille on tuotu joukkoharha.
– Kaikki kuvittelevat, että toiset ymmärtävät tilanteen paremmin kuin itse, Helkama selittää.
Arviointiarkuus ja joukkoharha näkyvät arkisemminkin vaikka koululuokassa. Kun oppilaille jaetaan paperilla epäselvät ohjeet johonkin tehtävään, kukaan ei kysy tarkennusta, koska jokainen olettaa olevansa yksin ymmärtämättömyytensä kanssa.
– Ihan toinen selitysmalli lähtee siitä, että ihmiset laskevat niitä hyötyjä ja kustannuksia, joita tilanteeseen puuttumisessa on – että menee aikaa ja vaivaa.
Psykologian tohtori, kriisi- ja traumapsykoterapeutti Eija Palosaari lisää tilanteen pakoilemisen selittyvän monesti ensiaputaitojen puutteella.
– Oletetaan, että kyllä tässä porukassa varmaan on joku hoitaja tai lääkäri, joka kohta menee ja hoitaa asian. Kukaan ei tee mitään, vaan ihmiset hakevat toisiltaan vihjeitä siitä, miten pitää toimia ja olisiko joku toinen valmiimpi toimimaan, Palosaari toteaa.
– Nykyään ihmiset myös tietävät, että väkivallan tekijä voi olla huumeissa ja arvaamaton tai persoonallisuudeltaan häiriintynyt. Eli jos menee auttamaan, itselle voi käydä huonosti. Jälkikäteen vakaviin tilanteisiin joutuneet kertovat, että mielessä välähti oma perhe ja lapset ja miten he pärjäävät, jos itselle käy huonosti. Se saattaa ratkaista sen, ettei menekään auttamaan, Palosaari jatkaa.
Lisäksi ihmisellä on vaistomainen kyky suojata omaa mieltä katkaisemalla yhteydet tunteisiinsa silloin, kun kohdataan jotakin ylivoimaista tai sietämätöntä.
– Väliaikainen välinpitämättömyys mahdollistaa jäämisen sivustakatsojaksi. Vaikeat asiat selitetään niin, että ristiriita sen välillä, mitä näkee ja mitä maailmasta uskoo, ei muodostu sietämättömäksi.
Palosaari kertoo julkisuudessa olleen tosiesimerkin Suomesta.
– Henkilö näki, että vakava henkirikos oli tapahtumassa tai sillä uhattiin. Hän tiesi sekä tekijän että uhrin, eikä ollut mitenkään oletettavaa, että kumpikaan heistä joutuisi tuollaiseen tilanteeseen. Niinpä hän ajatteli, että tuossa on varmaan menossa jokin harjoitus eikä puuttunut tilanteeseen.
– Henkilö teki oletuksen psyykkisten lainalaisuuksien pohjalta säilyttääkseen oman eheydentunteensa. Jotta sen voi tehdä ikään kuin loogisesti, jostain tulee selitys, joka jälkeenpäin ei mene ihmisellä läpi, mutta siinä tilanteessa menee.
Auttamishalu on mielessä suurempi kuin todellisuudessa
Sivustakatsojaefektistä voi vetää päätelmän, että hätään joutuva on oikeastaan paremmassa turvassa pienessä kuin isossa porukassa. Tätä tukee myös arkikokemus.
– Jos vaikka näkee autosta jonkun hätään joutuneen yksinäisellä metsäautotiellä, niin menee paljon todennäköisemmin katsomaan, mikä on hätänä kuin jos olisi moottoritiellä, jossa on liikkeellä kymmeniä ja satoja autoja. Silloin ihmiset eivät kovin helposti pysähdy, Helkama toteaa.
Mieltävätkö ihmiset itsensä auttavaisemmiksi kuin ovatkaan?
– Kyllä minä luulen niin. On todettu kokeellisesti aika tarkkaan, että me aliarvioimme tilanteen vaikutuksen omaan käyttäytymiseemme. Kuvittelemme, että sisäinen auttamishalu vaikuttaa tilanteessa kuin tilanteessa, mutta ei se ihan niin ole.
Helkama sanoo, että jos sivustakatsojaefektin tiedostaa, omaa käytöstään voi muuttaa.
– Ainakin itse olen päättänyt, että en anna sen vaikuttaa. Olen mennyt kaikenlaisiin tilanteisiin, vaikka ihmiset ovat ehkä joskus katsoneet vähän pitkään.
