Leena kärsi ujoudesta ja epävarmuudesta jo nuorena tyttönä. Kaksi vuotta sitten oireet kärjistyivät paniikkihäiriön muotoon. Julkisilla paikoilla liikkuminen muuttui Leenalle sietämättömäksi kokemukseksi.
Nuoresta asti epävarman Leenan oireilu tuli käännekohtaan kaksi vuotta sitten, kun hänen pitkään kestänyt parisuhteensa päättyi.
− Ero oli järkytys. Jäin kolmeksi päiväksi töistä sairauslomalle. Tunsin oloni niin oudoksi, että hakeuduin lopulta terveysasemalle, Leena kertaa.
Terveydenhoitaja suoritti potilaalleen testejä ja antoi niiden myötä diagnoosin: Leena oli sairastunut paniikkihäiriöön. Hänet passitettiin takaisin kotiin lääkepurkki kourassa.
− En tiennyt mitään paniikkihäiriöstä ja siihen tarkoitetusta lääkityksestä. En halunnut ylipäätään syödä pillereitä. Purskahdin kotona epätietoisena itkuun.
Paniikkia julkisilla paikoilla
Paniikkihäiriö otti Leenasta hetkessä niskalenkin. Elämä muuttui väkinäiseksi selviytymistaisteluksi. Paniikkioireet puhkesivat erityisesti julkisilla paikoilla.
− Kaupassakäynti oli painajaista. Vaikein paikka oli kassalla jonottaminen. Yritin keskittää ajatukseni esimerkiksi laskemalla mielessäni, mitä ostokset tulevat maksamaan. Mietin korostetusti jokaista liikettäni. Jos tavaroita laittoi liukuhihnalle liian nopeasti, hätäännys vain kasvoi, Leena kertoo.
Pian Leena alkoi vältellä julkisia paikkoja minkä pystyi.
− En tiennyt edelleen paniikkihäiriöstä mitään. Hetkittäin kuvittelin, että olin tulossa hulluksi.
