Paljastavan omaelämäkerran julkaissut rokkari kertoo viisisataasivuisessa kirjassa harvinaisen avoimesti omasta, värikkäästä elämästään.
Michael Monroe -niminen kirja julkaistaan virallisesti lokakuun 28. päivä. Paksussa kirjassa yksi Suomen menestyneimmistä rokkareista avaa elämänsä raa'an rehellisesti, kertoen värikkään elämänsä varjopuolista niin kuin ne ovat olleet ja tapahtuneet.
Kirja paljastaa Monroen, oikealta nimeltään Matti Fagerholmin, kolkutelleen tuonelan portteja kolmasti, mutta selvinneen tilanteista onnellisten sattumien vuoksi.
Ensimmäisen kerran Monroe joutui läheltä piti -tilanteeseen asuessaan 1980 Tukholmassa. Tuolloin 18-vuotias muusikon alku oli täynnä nuoren miehen uhoa ja uskoi peittoavansa jopa metron.
– Vedin viskipullon kahdessakymmenessä minuutissa ja musta tuli sellainen, etten mä välittänyt mistään. Hyppäsin Tukholman metrossa raiteille juuri kun juna oli tulossa asemalle. Mun isoveli oli silloin käymässä, se vanhempi ja hän oli mukana. Olin vaan, että antaa tulla, katsotaan kuka kestää. Sitten veli veti minut viime tingassa kädestä pois raiteilta ja sanoi, että "c'mon, älä oo tyhmä". Tunsin, kuinka juna meni senttien päästä, tukka vaan heilahti. Kelaa, olin sellaisessa tilassa, että mitä tahansa voi sattua. Kerjäsin verta nenästäni, Monroe tunnustaa Viihdeuutisille.
Toisen ja kolmannen kerran Monroe leikki elämällään, kun meno oli villiä Hanoi Rocksin aikaan. Tuolloinkin miehen pään oli sekoittanut viski.
– Kerran vedin kännit keikkabussissa ja avasin täydessä vauhdissa keikkabussin oven. Kerran olin lipumassa jo ikkunasta ulos, mutta joku sai tennareista kiinni. Olisin tuolloin pudonnut suoraan viidennestä kerroksesta. Se oli ihan överiä, rokkari sanoo.
Ensi vuonna 50 vuotta täyttävä Monroe ei enää kaipaa vanhoja aikoja. Nykyisin elämässä on kaikki hyvin, eikä päätä tarvitse enää sekoittaa päihteillä.
– Musta siinä ei ole mitään siistiä, että vetää niin hirveät kännit ettei muista mitään mitä on tehnyt tai puhunut. En tykkää viettää aikaa kuin muutamien ihmisten kanssa kerralaan. Pitää olla jotain sielunruokaa, sellaista rakentavaa keskustelua ja välittää ajatuksia ja fiiliksiä yhdessä. Ei sellaista, että vetää hirveät kännit eikä muista mitään. Mitä se hyödyttää, en saa siitä mitään tyydytystä henkisesti? Monroe kysyy.