Match Point

Allenille tyypillisesti taiteet ovat elokuvassa vahvasti läsnä; mutta toisin kuin vielä hänen 1980-90-luvun lämpöisissä draamoissaan ja komedioissaan korkeakulttuuri – kirjallisuus, kuvataiteet ja ooppera – näyttäytyvät nyt nekin hyytävässä valossa. Taiteet peittelevät moraalisten arvojen puutetta ja elämän perimmäistä tyhjyyttä. Ne tarjoavat sopivat puitteet performatiiviselle elämäntavalle, jossa gallerioissa käyskentely, haarukanpiikkien lukumäärä ja kashmir-kauluksen tikkaukset ratkaisevat. Oikeanlaisen vaikutuksen tehdäkseen yritteliäs Chris tankkaa Dostojevski-lyhennelmiä, eritoten Rikosta ja rangaistusta, johon liittyy myös elokuvan pohjimmainen moraalidilemma.

Selkeimmin kuvatun maailman yläluokkainen patsastelu rinnastuu oopperaan, jota kuulemme jo tuttujen mustavalkoisten alkutekstien taustalla ja jossa kulturellit päähenkilöt mieluusti viihtyvät. Ja mitäpä muuta tuo juonittelujen, salarakkaiden ja tarkkaan harkittujen urasiirtojen temmellyskenttä onkaan kuin jonkinlaista makaaberia oopperaa? Myös murha kuuluu elimellisesti oopperan maailmaan…

Toisaalta Match Pointin perusmetafora on tennis, jossa olennaista on paitsi tarkka pallosilmä myös (ja ehkä ennen kaikkea) tuuri: siihen, kummalle puolelle verkon päältä pomppaava pallo putoaa, ei hyvälläkään pelaajalla ole vaikutusta. Tai siihen, saako paha lopulta palkkansa. ”Jos saan valita, olen ihmisenä mieluummin onnekas kuin hyvä”, Chris Wilton toteaakin heti alkajaisiksi. Chrisin sulava kiipijä-hahmo tuo etsimättä mieleen sellaisia esikuvia kuin Patricia Highsmithin Tom Ripley ja Paikka auringossa -elokuvan (1951) George Eastman: kaikki kolme ovat myös sopivia malliesimerkkejä Heikoimman lenkin, Selviytyjien ja Diilin ajasta.

Allenin elokuvissa kaikki tapaavat näytellä hyvin, niin nytkin. Tärkein osuus lepää irlantilaissyntyisen Jonathan Rhys-Meyersin (Aleksanteri) solakoilla harteilla, ja kauniisti lepääkin. Vastikään Golden Globen Elvis-roolistaan napanneessa näyttelijässä on Chrisin osaan juuri oikeanlaista karismaa, yhtaikaa herkkää ja ilkeän itsetietoista särmää. Kaksi harvinaisen täyteläistä huuliparia kohtaa Rhys-Meyersin ja aina vakuuttavan Scarlett Johanssonin (Lost in Translation) suudellessa, eikä näin kiihkeän käsinkosketeltavaa seksuaalista latausta usein nähdä valkokankaalla. Johanssonin matalalla äänellään toteaman ”Kukaan mies ei ole vielä pyytänyt rahojaan takaisin” voi suoraa päätä lisätä elokuvahistorian klassisiin repliikkeihin.

Match Point on Allenin synkimpiä ja samalla kylmimpiä elokuvia; jos sen ilmeisin vertailukohta Rikoksia ja rikkomuksia (1989) vielä sisälsi moraalisen rappion kuvauksessaan jonkinlaista empatiaa ja armoa, nämä loistavat nyt poissaolollaan. Toisaalta läsnäolollaan loistaa ohjaajan, kuvaaja Remi Adefarsinin ja leikkaaja Alisa Lepselterin täydellisen saumaton yhteistyö. Sulavan tennisottelun tapaan etenevä murhenäytelmä on yhdistelmä kepeyttä, harkittua rytmitystä ja hiljalleen päätään kohottavaa kauhua. Pallo on todellakin palanut Woodyn hyppysiin.

Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Scanbox Finland