Christina ja Marja ovat leikkineet yhdessä polvenkorkuisina, juhlineet teineinä osakunnan riennoissa sekä yhdistäneet perheensä yhteisille mökkireissuille. Nyt he ovat eläkeläisiä, joiden lapset ovat maailmalla ja joista toisen miehen on aika jättänyt, mutta 65 vuotta kestänyt ystävyys jatkuu edelleen. Siitä pidetään huolta joka viikko yhteisellä kahvihetkellä.
Joka lauantai 66-vuotias Christina Petra ja 67-vuotias Marja Salmi-Tuominen astuvat sisään Aurajoen rannalla sijaitsevaan Cafè Artiin. Vuorotellen toinen varaa istumapaikat ja toinen tekee tilauksen ja maksaa. Listalta valitaan kahvin lisäksi milloin pullaa, milloin saaristolaisleipää, milloin kakkuakin, jos on aihetta juhlaan. Sitten nautitaan eväistä ja jutellaan tunti, pari niitä näitä.
Tällainen perinne Christinalla ja Marjalla on ollut nyt jo yli kymmenen vuoden ajan.
– Kiitos Marjan. Hän soittaa joka lauantaiaamu tai laittaa jo perjantai-iltana viestiä, että tuletko kaffelle. Ja totta kai aina tavataan, kun voidaan. Jos ei voida, niin soitellaan ja viestitellään, Christina kertoo.
Paljasjalkaisten turkulaisten ystävyys on kestänyt jo noin 65 vuotta.
– Sattumaa tämä varmaan osaksi on, mutta kai siinä on kysymys myös siitä, että kuuntelee ja tulee itse kuulluksi, Marja arvioi pitkän ystävyyden salaisuutta.
Alun perin kaksikko tutustui, kun Marja muutti muutaman vuoden ikäisenä vanhempiensa kanssa Portsana tunnetulle puutaloalueelle. Christina vanhempineen asui jo samassa pihassa.
Koska molemmat lapset olivat vanhempiensa ainokaisia, kaverit olivat tavallistakin tärkeämpiä. Yhdessä hypittiin narua ja ruutua, leikittiin piilosta ja askarreltiin paperinukkeja. Talvisin käytiin luistelemassa ja hiihtämässä, kesäisin Christinan isovanhempien kesäpaikassa Paraisilla.
– Elämä oli rikasta ja hyvää, vaikka puitteiltaan vähän alkeellista, Christina sanoo.
Varhaislapsuuden tiiviin yhdessäolon jälkeen tytöt menivät eri kouluihin ja Christina perheineen muutti pari korttelia kauemmas. Ystävyys kuitenkin jatkui.
– Silloin tällöin kävimme soittelemassa toistemme ovikelloja, Marja toteaa.
Christina (vasemmalla) ja Marja (oikealla) Portsassa vuonna 1956.Christina Petra/Marja Salmi-Tuominen
Aikuistumisen kynnyksellä Marja lähti yliopistoon ja Christina aloitteli töitä lastenhoitajana.
– Marja otti minut kuitenkin sillä tavalla siipiensä alle, että vaikken itse opiskellut yliopistossa, pääsin hänen kanssaan osakunnan rientoihin, Christina kertoo.
Marja jopa esitteli Christinan opiskelutoverilleen Kajlle, josta tuli sittemmin Christinan aviomies.
Kriisivaihekaan ei erottanut
Aikuisvuosina sekä Christina että Marja asuivat vuosia poissa Turusta. 1980-luvun taitteessa Christina vietti pari vuotta ulkomaillakin miehensä työn takia.
– Lähettelimme Marjan kanssa kortteja toisillemme. Ne ja puhelinsoitot pitivät ystävyyttä yllä. Kun sitten 1980-luvun puolivälissä palasimme kumpikin Turkuun asumaan, ystävyys jatkui niin kuin emme olisi koskaan muualla olleetkaan, Christina kertoo.
Molemmille oli syntynyt jälkikasvua suunnilleen samoihin aikoihin, joten perheet viettivät aikaa yhdessä mökkeillen, vappua juhlien ja muuten vaan kyläillen.
Ruuhkavuodet eivät erottaneet ystävyksiä toisistaan.
– Meillä oli se onni, että olimme silloin taas aika samassa tilanteessa. Asuimme niin lähellä toisiamme, että saatoimme tehdä iltavisiittejä. Miehetkin tulivat hyvin toimeen keskenään, Marja miettii.
Vuonna 2001 Marja jäi leskeksi. Silloin Christina olisi omasta mielestään voinut olla parempi ystävä.
– En ehkä osannut tukea tarpeeksi. Itsellänikin oli samoihin aikoihin ongelmia, joten voimia ei ollut niin paljon kuin olisi pitänyt, Christina sanoo.
Marja ei ole ystäväänsä kohtaan yhtä kriittinen.
– Kyllä minä tiesin, että jos jotain tarvitsisi, niin varmasti olisi voinut soittaa. Mutta tietysti siinä vaikuttaa sekin, millä tavalla itse käy niitä tuntemuksia läpi. Vaikka minä olen meistä kahdesta muuten sosiaalisempi ja positiivisempi, niin surun ja murheen käsittelyä minun on vaikeampi jakaa, Marja sanoo.
Noihin aikoihin menikin puoli vuotta niin, etteivät ystävykset olleet tekemisissä yhtä tiiviisti kuin yleensä.
– Mutta kun sitten kerran näimme, ykskaks’ vain halasimme ja kaikki lähti taas kuin ennenkin. Vuosi sitten puhuimme tuosta ajasta ja totesimme, että se oli meidän molempien elämässä sellainen kriisivaihe, Christina sanoo.
Marja (vasemmalla) ja Christina (oikealla) Ruisrockissa vuonna 1971.Christina Petra/Marja Salmi-Tuominen
”Se ei haittaa yhtään, että on erilaisuutta”
Kaksikon välillä ei ole koskaan ollut isoja riitoja, mutta on heilläkin erimielisyytensä.
– Emme ollenkaan ajattele kaikista asioista samalla tavalla, Marja nauraa.
Yksi esimerkki on noin 25 vuoden takaa.
– Meidän oli tarkoitus lähteä jonnekin, kun Chrisse sanoi, että hän ei pääse, koska silittää Kaitsun paitoja. Minä sanoin, että olen sitä mieltä, että mies saa silittää itse paitansa. Tässä mielessä Chrisse on ehkä ollut perinteisempi perheestä ja miehestä huolehtiva vaimo. Minä taas ajattelen, että jokaisen pitää huolehtia itsestään. En tosin tiedä, onko Chrisse edelleen samaa mieltä, Marja nauraa.
Ajoittaisia näkemyseroja selittää osaltaan sekin, että naisten työtaustat ovat hyvin erilaiset: Marja teki uraa virkamiehenä henkilöstöjohtajaksi edeten, Christina lastenhoitajana.
– Toisaalta esimerkiksi tapamme kasvattaa lapsia lienee ollut aika samanlainen, koska molempien lapset ovat nyt töissä Afrikassa kehitysavun parissa. Siinä varmaan näkyy samanlainen tausta-ajatus ihmisten yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvoisuudesta, Marja sanoo.
Luonteeltaan Marja on kaksikosta ulospäin suuntautuneempi.
– Hänellä riittää naurua ja juttua. Minä olen vähän sellainen hiljainen takataustalla. Mutta sitten, kun olemme kaksistaan, höpötämme suurin piirtein tasavertaisesti, Christina sanoo.
– Marja harrastaakin valtavasti, ja hänellä on suuri ystäväpiiri. Minä käyn vain vesijuoksemassa yhden toisen ystävän kanssa. Ylipäätään minulla ei ole hirveästi ystäviä – mutta ne, keitä on, ovat todellisia ystäviä. Mutta se ei haittaa yhtään, että on erilaisuutta. Marja elää omaa elämäänsä ja minä omaani, Christina selittää.
Christina (vasemmalla) ja Marja (oikealla) mökillä vuonna 1986.Christina Petra/Marja Salmi-Tuominen
Marja kertoo arvostavansa Christinan huomaavaisuutta.
– Chrisse muistaa aina merkkipäivät. Hän lähettää äidillenikin syntymäpäiväkortin. Minusta sekin on sosiaalinen taito, että muistaa ihmiset ja on sillä tavalla huomaavainen. Jos minulla ei ole almanakkaa edessä, niin en kyllä tiedä, kenen nimipäivä on, Marja nauraa.
Kenties tärkeintä on, että toisen seurassa saa olla oma itsensä.
– Olemme tunteneet niin kauan, että ei tarvitse vetää mitään roolia. Voin aina luottaa Marjaan ja hän minuun. Kun kerron Marjalle ongelmistani tai murheistani, hän löytää aina jotain positiivista. Elämä olisi totaalisen tyhjää ilman Marjaa, Christina sanoo.
”Kaksi ystävää, jotka purkavat sydäntään”
Vuosien varrella kaksikon ystävyys on syventynyt.
– Aluksihan olimme vain leikkikavereita. Kun elämä toi tullessaan miehiä ja lapsia ja töitä, siihen tuli erilaisia sävyjä. Nyt viimeisten 15–20 vuoden aikana, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja vapaa-aikaa ja ikää on tullut lisää, olemme taas olleet enemmän tekemisissä kahdestaan eikä perheittäin. Nyt me olemme kaksi ystävää, jotka purkavat sydäntään ja tukevat toisiaan ja ihmettelevät maailmaa, Marja sanoo.
Christina kertoo, ettei ole oikeastaan koskaan miettinyt, miksi he ovat Marjan kanssa kavereita – se vaan on luontevaa.
– Nyt ikääntyessä olemme heittäneet herjaa, että menemme sitten joskus tuohon läheiseen Ruusukortteliin – minä ehkä dementiaosastolle ja Marja muualle –, ja Marja käy sitten aina aamuisin ja iltaisin keinuttamassa minua. Se on ihan hupipuhetta, mutta kyllä näitä asioita tosissaankin miettii, mitä vanhemmaksi tulee, Christina sanoo.
– Olemme sopineet olevamme toinen toistemme tukena niin kauan kuin voimme. Se tarkoittaa sellaista huolenpitoa ja tekstiviestittelyä: kysytään, miten voit ja onko kaikki kunnossa, Christina lisää.
Toiveissa on, että Cafè Artin lauantaiperinnekin saisi jatkua vielä pitkään. Juttu ei nimittäin kahvitellessa lopu, ja usein tapaamiseen yhdistetään myös kaupoissa kiertelyä.
– Meillä on sellaisia tyttöjen juttuja, että käymme kokeilemassa vaatteita ja sanomme sitten rehellisesti mielipiteemme – sopii, ei, sovi, sopii, ei sovi. Myyjät vähän katsovat, kun meillä on aika kova huumori keskenämme. Me sitten kerromme, että olemme lapsuudenystäviä. Ja siihen sisältyy paljon, Christina sanoo.
Miten tullaan onnelliseksi?
Onnellisuusprofessorina tunnettu Markku Ojanen pohti onnen olemusta Studio55.fi-lähetyksessä lokakuussa 2015.
