Reilut 20 vuotta sitten Maaritin perheeseen syntyi kauan odotettu esikoinen. Keisarileikkauksella syntynyt tyttö oli terve, ja kaiken piti olla hyvin. Tuore äiti kuitenkin kärsi vakavasta masennuksesta ja toivoi tytön kuolevan.
Kolmekymppinen Maarit oli miehensä kanssa yrittänyt lasta jo muutaman vuoden ajan. Ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon, mutta lopulta onnisti. Fyysisesti kaikki meni niin kuin pitikin, mutta raskauden jatkuessa Maaritin mieli musteni.
– Olin todella ahdistunut ja tuskainen, ja minusta tuntui, etten halua lasta. Mutta ei sellaista voinut ääneen sanoa, koska minunhan kuului olla onneni kukkuloilla, Maarit kertoo.
Hän ei siis hiiskunut synkistä mietteistään kenellekään, ei edes miehelleen. Eiväthän sellaiset ajatukset olleet sopivia tulevalle äidille. Mutta mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä synkemmäksi hänen mielensä kävi.
– Toivoin joka päivä, että lapsi kuolisi kohtuuni.
Kuin elinkautinen vankeustuomio
Kun lapsi lopulta syntyi, Maarit ei tuntenut sitä kohtaan mitään. Toipuessaan sairaalassa keisarileikkauksesta hän koki, että oli ollut jossakin muussa operaatiossa, eikä suinkaan tuntenut synnyttäneensä. Asian todellisesta laidasta muistuttivat vain ne hetket, jolloin lapsi tuotiin imetettäväksi.
Missään vaiheessa Maarit ei tuntenut itseään äidiksi, vaan ennemminkin elinkautisvangiksi, joka ei koskaan enää pääsisi vapaaksi siitä rautavanteesta, joka hänen rintaansa puristi.
– Sitä ahdistusta on todella vaikea kuvailla. Olisin halunnut lapsesta eroon heti, mutta en uskaltanut sanoa mitään. Olin lähellä psykoosia.
– Kun kävin suihkussa, purin nyrkkiäni ja huusin ahdistustani ulos niin kovaa kuin kurkusta lähti, mutta kukaan ei kuullut.
Ainoa ihminen, joka vaistosi jonkin olevan pahasti vinossa, oli eräs vanhempi hoitaja, joka sanoi Maaritille, että senkun vaan puet päällesi ja lähdet. Hän ei olisi ensimmäinen, joka jättäisi vauvansa synnytyslaitokselle. Ajatus oli houkutteleva, mutta koska Maarit oli naimisissa, se ei ollut mahdollista.
