Lupaathan tappaa itsesi

Tämä saksalaisten sodanaikaisista itsemurhista kertova kirja alkaa kuvauksella Demminin pikkukaupungista, joka sijaitsee Berliinin pohjoispuolella. Sodan lopulla vuonna 1945 kaupungissa teki itsemurhan eri arvioiden mukaan 500 – 1000 ihmistä eli 3-6 prosenttia väkimäärästä. Demminin kohtuullisen hyvin muistiin kirjatut traagiset tapahtumat ovat tässä kirjassa esimerkkinä itsemurha-aallosta, joka kosketti koko Saksaa. Erittisen paljon itsemurhia tehtiin alueilla, jotka puna-armeija miehitti.

"27-vuotias Saksan valtakunnan työjoukkojen RAD:n Haupttruppführer Lothar Büchner oli kuollut jo ennen kuin (puna-armeijan) sotilaat tunkeutuivat hänen taloonsa Jahnstrassella. Hän oli hirttäytynyt, samoin kuin hänen vaimonsa ja tämän sisko, äiti ja isoiäiti. Sitä ennen joko Lothar Büchner tai jonkun naisista oli täytynyt pujottaa hirttosilmukka kolmevuotiaan Georg-Peterin kaulaan. Samoin tapahtui 71-vuotiaan sairaskassan johtajan Bewersdorffin talossa. Ennen kuin hän, hänen vaimonsa ja heidän aikuinen tyttärensä hirttivät itsensä, samalla tavalla kuolivat myös molemmat lapsenlapset, jotka olivat kaksi- ja yhdeksänvuotiaat."

Itsemurhat lisääntyivät Demminissä äkillisesti 30. huhtikuuta 1945 eli juuri ennen puna-armeijan tuloa. Propaganda oli tehnyt venäläisistä eräänlaisia ihmispetoja ja kaupunkilaiset aidosti pelkäsivät vihollissotilaita. Mutta monet saksalaiset tiesivät myös mitä heidän omat sotilaansa olivat rintamalla tehneet ja odottivat nyt venäläisten kostoa.

Elämänusko hiipuu – ei syytä elää

Kaikkia itsemurhia ei suinkaan tehty odotellessa venäläisten tuloa. Osa siviileistä yritti nimittäin tappaa kaupunkiin tulleita puna-armeijan sotilaita ennen kuin ampuivat itsensä. Osa itsemurhan myöhemmin tehneistä oli raiskattuja naisia mutta merkittävä motiivi itsemurhalle oli elämänuskon täydellinen hiipuminen. Natsi-Saksan romahtaessa moni ei nähnyt enää mitään syytä jatkaa elämäänsä.

Demminissä ihmiset tappoivat itsensä hirttäytyen, aseilla ja myrkyllä mutta yleisin itsemurhatapa oli hukuttautuminen. Kaupunki oli risteävien jokien niemekkeellä ja ruumiita kerättiin joen penkoilta viikkokausia.

"Savun mukana tuli lukematon määrä raiskattuja naisia, joista osa valui vielä runsaasti verta, pitäen kädessään yhtä, kahta, kolmea, joku neljääkin lasta transsissa, katse tyhjänä. Ennemmin tai myöhemmin näimme heidän kääntyvän oikealle Tollensen suuntaan. Heitä oli mahdoton pysäyttää. Joukkopsykoosi. He aikoivat siis veteen kuolemaan."

Edellinen katkelma on heti sodan jälkeen kirjoitetusta muistelmateoksesta. Florian Huberin kirjassa kuvataan monien tavallisten kaupunkilaisten elämää päiväkirjojen, kirjeiden ja muistelmien pohjalta, mikä tekee kirjasta huomattavasti "elävämmän" kuin mitä se olisi, jos siteerattaisiin vain tilastoja.

Itsemurhat levisivät kuin epidemia

Demmin oli kaikkialla, kuten Huber kirjoittaa ja kertoo yksittäisiä tarinoita eri puolilta Saksaa. Kyse ei siis ollut vain siitä, että natsi-Saksaa palvelleet ja mitä ilmeisimmin vankilaan joutuvat ihmiset olisivat tappaneet itsensä. Itsemurhat levisivät todellakin kuin epidemia katsomatta uhriaan. Itsemurhasta tuli eräällä tavalla täysin hyväksyttävä teko, josta puhuttiin kuin mistä tahansa arkisesta asiasta.

"Kaikkialla kuulee nykyään puhuttavan kaliumsyanidista, jota on ilmeisesti runsaasti saatavilla. Siitä ei välitetä lainkaan, pitäisikö aineeseen ylipäätään turvautua. Keskustelua käydään vain tarvittavasta määrästä, ja siitä jutellaan kevyesti ja huolettomasti sellaiseen sävyyn kuin muuten vaikkapa ruoasta." Tämä oli katkelma lääkäri Hans Graf von Lehndorffin päiväkirjasta.

Yhdeksi taustasyyksi tähän peittelemättömään nihilismiin Huber näkee käsityksen menetetystä kunniasta – kunnia kun oli kansallissosialistien arvojärjestelmässä kaikkein korkeimmalla sijalla.

Kun hulluus ylittää järjen rajat, paluuta ei ole

Huber ei jää vain mässäilemään itsemurhien tekotavoilla vaan hän yrittää alkulukujen jälkeen kertoa lukijalla, minkälaisessa maailmassa nuo itsemurhan tehneet olivat oikein eläneet. Myös tämä kuvaus Hitlerin valtaantulosta 1933, Saksan taloudellisesta noususta ennen sotaa ja sitten itse sota-ajasta on kerrottu päiväkirjamerkintöjen eli tavallisten ihmisten elämän tasolla.

Huber pystyy hyvin kuvailemaan, kuinka saksalaiset pääsivät Versaillesin häpeärauhaksi kutsutusta apatiasta ja alkoivat jälleen uskoa itseensä. Monet Hitleriin ja natseihin halveksivasti suhtautuneetkin käänsivät kelkkansa ja päättivät ottaa opportunistisesti hyödyn uudesta yhteiskuntajärjestelmästä. Sitten alkoi sota mutta pian alkoi kuulua myös epämääräisiä tarinoita julmuuksista itärintamalla ja juutalaisia kohtaan.

Mutta kun hulluus oli jo ylittänyt järjen rajat, ei paluuta ollut, ei myöskään tavallisten ihmisten mielessä. Monelle ainoa ratkaisu tuon hulluuden päätyttyä oli itsemurha. Huber kertoo loppuluvussa myös niistä, jotka eivät tappaneet itseään. Monista heistä tuli uhriutujia tai niitä, jotka vain päättivät unohtaa kaiken, mitä menneisyydessä oli tapahtunut – koko kansakunta päätti myös unohtaa itsemurhat. Ne "peittyivät sovinnaiseen vaikenemisen kulttuuriin, joka raamitti sodan jälkeisten vuosikymmenten 'normaalia elämää'"

Tätä kirjaa heikkohermoisten ei kannata lukea, sillä sen verran makaabereja tarinoita se sisältää. Mutta niille, jotka eivät helposta hermostu, tämä kirja on todella mielenkiintoinen kertomus yhdestä unohdetusta totaalisen sodan seurauksesta.

Pertti Nyberg

Kirjoittaja toimii journalistina MTV Uutisissa