Studio55.fi kysyi lukijoilta, miten ikääntyminen on muuttanut ihmisten suhtautumista heihin. Teitittely ja rouvittelu sekä ilahdutti että kavahdutti. Yksi vastaajista ei halunnut kunnioitusta harmaahapsien tai koukkuselän perusteella. Toinen koki muuttuneensa niin näkymättömäksi, että ihmiset lähes kävelevät päin. Toisaalla vuosien vaikutus ei juuri tuntunut.
”En halua kunnioitusta harmaiden hapsien tai koukkuselän perusteella”
On kurjaa, kun kaupoissa nykyään minua teititellään, tai – voi kauhistus –, sanotaan: rouva. En haluaisi mitään ylimääräistä kunnioitusta pelkästään harmaiden hapsien tai koukkuselän perusteella, vaan ihan tavallista ystävällistä kohtelua. Olen sama Ulla kuin neljäkymmentä vuotta sitten, kunpa kohdeltaisiin vain lähimmäisenä (eikä vanhuksena).
Se joskus surettaa, että miehet eivät enää jää katsomaan perääni. Olen muuttunut läpinäkyväksi. Kuitenkin olen sielultani nuori, ja katselen mielikseni hyväkroppaisia miehiä uimahallissa ja rannalla. Nuoruus oli kivaa aikaa, kun oli silmäpeliä ja flirttiä! Nyt joudun tyytymään romanttisten elokuvien katseluun.
”Tunnen olevani koko ajan kaikkien tiellä”
Ikä on tehnyt minusta entistäkin näkymättömämmän, jopa niin että ihmiset kävelevät suurin piirtein päin. Jos en minä väistä, niin tulee yhteentörmäys. Tämä on yksi ilmiö. Toinen on se, että tunnen olevani koko ajan kaikkien tiellä. Kaupassa katson ympärilleni eikä ketään ole lähettyvilläni. Kumarrun ottamaan maitoa hyllystä, niin johan sieltä oikealta puoleltani käsi työntyy ottamaan samaa maitopurkkia. Taas on joku syöksähtänyt siihen viereeni ja taas olen hänen, tärkeän ihmisen, tiellä.
Tällaisia vastaavia tapauksia voisin kertoa lukemattomia. En oikein pysty sanomaan missä vaiheessa rupesin jäämään ihmisten jalkoihin, vai ehtikö jossain välissä kasvaa uusi öykkärisukupolvi huomaamattani. Olen vasta vajaa kuusikymppinen, liikun omin jaloin ja olen hyvässä lihassa. Loppuelämä ei näytä ruusuiselle.