Lukijan kipeä tarina: Minua ei ole olemassa sisaruksilleni, koska äitini oli syntyessäni heidän ikäisensä

Vaiettu asia meidän perheessämme olen minä. Sisaruksilleni ja heidän lapsilleen minua ei ole olemassa.

Leskeksi jäänyt isäni meni vuonna 1956 uudelleen naimisiin 66-vuotiaana omien lastensa ikäisen (lähes nelikymppisen) naisen kanssa, koska minä olin tulossa maailmaan. Isäni aikuiset lapset vastustivat avioliittoa ja yrittivät saada minua adoptoiduksi pois. Vanhempani kuitenkin menivät naimisiin.

Niin kauan kuin isäni oli elossa kävin pienenä lapsena vierailulla sisarpuolteni perheissä isäni kanssa. Jo silloin muistan kuitenkin havainneeni, että nämä eivät pidä minua sukulaisenaan. Sen jälkeen, kun isäni kuoli – olin silloin 11-vuotias – minulla ei enää ollut asiaa sukulaisperheisiin, eikä minua ole aikuisena kutsuttu perhejuhliin joitakin seurakuntatalolla järjestettyjä hautajaisia lukuun ottamatta.

Parikymppisenä halusin kuitenkin tutustua sukulaisiini, otin yhteyttä ja menin kylään. Jotkut olivat selvästi ilahtuneita, mutta toiset näyttivät vain odottavan, että lähtisin pois. Kerran muistan jopa kuulleeni äänekkään helpotuksen huokauksen sanottuani mukana olleelle ystävälleni, että nyt meidän on varmasti aika lähteä jatkamaan matkaa. Minuun ei ruvettu pitämään yhteyttä, eikä kukaan isän puoleisista sukulaisistani ole koskaan käynyt luonani. Olen nyt 60-vuotias.

Tämä on ollut minulle hyvin raskasta ja heikentänyt itsetuntoani. En ymmärrä, miksi sukulaiseni rankaisevat minua asiasta, jolle en itse voi mitään – siitä, että olen olemassa. Minun vuokseni sisarukset eivät menettäneet mitään, sillä isäni omaisuus oli jo ennen syntymääni jaettu hänen aikuisten lastensa kesken. Minut kasvatti ja elätti oma äitini yksinhuoltajana.

Olen älykäs ja sievä, minulla on akateeminen koulutus, ja olen pärjännyt elämässäni kohtalaisesti. Olen puhelias, sosiaalinen ja hyväntuulinen – hyvää seuraa. Miksi en kelpaa omille sukulaisilleni?