Sophia Jansson tunnetaan Muumi-perinnön vaalijana ja Tove Janssonin veljentyttärenä.
Hän kirjoitti oman sukunsa tarinan kirjassa Kolme saarta – Isä, äiti ja minä, kirjassa lapsuuden muistot, kirjeet ja vaietut suvun salaisuudet kietoutuvat yhteen. Kirjan kirjoittaminen oli Sophia Janssonille elintärkeä, sillä hän havahtui itse siihen, että hänen lapsensa eivät tienneet riittävästi perheen taustoista.
– Minun oli pakko laittaa muistot paperille ennen kuin olen liian vanha enkä enää muista mitään, sanoo Jansson.
Janssonin äiti kuoli alkoholismin seurauksena
Jansson oli 6-vuotias, kun hänen äitinsä Anita kuoli, joten muistot äidistä olivat hyvin hajanaisia ja lapsen silmin koettuja. Kun Jansson alkoi kirjoittaa kirjaa, hän löysi valokuvia ja vanhoja kirjeitä, jotka avasivat uuden näkymän hänen äitiinsä.
– Ne olivat kirjeitä, jotka äitini oli kirjoittanut omalle äidilleen. Jostain syystä en ollut kirjeitä lukenut ja niiden kautta avautui henkilö, joka äitini oli, kertoo Jansson.
Janssonin äiti Anita ”Nita” Leschin elämä alkoi hyvin karuissa olosuhteissa. Hän syntyi vuonna 1930 ja hänen äitinsä antoi lapsensa heti syntymän jälkeen lastenkotiin.
– Sodan alkaessa hän oli 9-vuotias ja ilmeisesti äitini vanhempi sisko otti hänet silloin hoiviinsa. Koska hekin olivat köyhistä olosuhteista elämän alku oli todella hankalaa ja vaikeaa, kuvailee Jansson.
Janssonin äiti aloitti työnteon jo 12-vuotiaana ja jossain vaiheessa hän oli ilmeisesti myös toiminut prostituoituna. Janssonille Anitan karusta elämänvaiheesta kertoi hänen tätinsä Tove Jansson, jonka ystäväpiiriin Lesch kuului.
– Se aiheutti kovan shokin, koska kukaan ei ollut sitä minulle kertonut, tieto siitä, että äiti oli ollut ilotyttönä, oli todella raju, sanoo Jansson.
Kova elämä jätti jälkensä, vaikka Leschin elämä muutti suuntaa, näytteli alkoholi isoa roolia. Vaikka sekä Janssonin äiti että isä Lars ”Lasse” Jansson olivat homoseksuaaleja, sai Sophia Jansson alkunsa.
– Äitini tilanne oli jo silloin aika huono. Olen tullut siihen tulokseen, että on vain isäni ansiota, että istun tässä tänään, koska mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Äitini oli aika onneton ja alkoholisti jo siinä vaiheessa, sanoo Jansson.
Lapsuusaika oli kuitenkin hyvää
Viiden jälkeen -ohjelman haastattelussa Sophia Jansson kuvaa isäänsä erittäin lämpimäksi ja huolehtivaiseksi vanhemmaksi, mutta puhumattomuus piinasi isää, vaikeista asioista ei puhuttu.
– Kun äitini kuoli nuorena, ajateltiin, että ei ehkä ole hyvä velloa niissä traagisissa asioissa vaan jatkaa elämää ja luoda minulle turvallinen ja iloinen koti. Ja sen he tekivätkin, sanoo Jansson.
Kirjan kirjoittaminen oli Sophia Janssonille terapeuttista, hän oli äidilleen pitkään hyvin vihainen siitä, että oli jättänyt pienen tyttärensä ja tämän isän. Sekä Anitan itsensä kirjoittamien kirjeiden, mutta myös perheen muiden kirjeiden kautta aukesi uudenlainen maailma.
– Ei se tilanne ollut niin yksinkertainen, se mitä muistetaan, tai mitä lapsi tietää on vain osa totuudesta. Tässä vaiheessa olen paljon armollisempi äitiä ja isää kohtaan, sanoo Jansson.
Vaikka kirjan kautta Sophia Janssonin sukutarina näyttäytyy varsin traagiselta, Jansson vakuuttaa eläneensä onnellisen lapsuuden.
– He (isä, täti Tove ja ystävät) loivat sellaisen ympäristön, jossa oli hyvä kasvaa normaalina tyttönä. Minusta pidettiin hyvää huolta ja kodissa oli paljon rakkautta, sanoo Jansson.