”Liian paljon liian nopeasti”

Meidän Miia (nimi muutettu) tuntui olevan aina ikäistään vanhempi. Hän on pienestä pitäen ollut roteva, ja ala-asteen viimeisenä vuotena hän suorastaan venähti mittaa. Yhtäkkiä lahkeet ja hihat olivat kymmenen senttiä liian lyhyet ja muutenkin naiselliset muodot alkoivat erottua t-paidan alta.

Jos hän oli fyysisesti luokkakavereitaan edellä, sitä hän oli myös henkisesti. Barbiet olivat jääneet sängynaluslaatikkoon kai jo ennen kertotaulun opettelemista, eikä tyttikset meidän neitiä kiinnostaneet. Hän halusi hiphop-tanssitunneille, fitness-muokkaukseen ja esiintymiskoulutukseen. Teinimallikurssille hän mankui monta vuotta. Turhaan siinä puhui äiti lapsuuden jatkumisen puolesta, kun veri selvästi veti tikanpoikaa puuhun.

Asuimme silloin erään pikkukaupungin lähiössä joten meiltä oli kaikkialle matkaa. Sekään ei estänyt maailman viekoitusten tulvimista meille kotiin, kun Miia sukelsi internetin mahdollisuuksiin.

Luulin hänen etsivän netistä tietoa koulutehtäviä varten ja pelailevan viattomia nuortenpelejä, enkä aavistanutkaan hänen olevan vakiokävijä monilla keskustelupalstoilla. Omien töitteni takia en pystynyt pitämään silmällä, mitä meillä kotona tapahtui pitkinä iltapäivän tunteina, kunnes toinen tyttäreni käräytti isosiskonsa jonkin keskinäisen riidan jälkeen. Tiukattuani asiaa sain selville, että juuri yläasteelle siirtynyt tyttäreni chattaili muun muassa viisikymppisen eronneen miehen kanssa, jonka motiiveja saatoin vain arvailla.

Muutaman arestiviikon aikana neuvottelin Miian kanssa pelisääntöjä netin käyttöön. Mielessäni pelkäsin tulevaisuutta, sillä Miia oli jo osoittautunut minua etevämmäksi käyttämään kaikkia teknologian saavutuksia.

Rippilahjaksi kihlasormus

Ensimmäisille nettifrendin treffeille hän ei tietenkään minua huolinut, mutta onneksi sentään esiliinaksi kelpasi parikymppinen serkkutyttö, jolle tolkutin varoituksia ja ohjeita pari iltaa. Tapaaminen oli pettymys Miialle, joka oli nuoren viattomuudella uskonut kai kaiken, mitä hänelle oli kerrottu. Olin tyytyväinen opetuksesta, joka ehkä aukaisi Miiankin silmät näkemään jotakin tämän maailman realiteeteista.

Samana kesänä, kun Miia valmistautui rippileirille, eteeni marssitettiin ihka oikea poikaystävä. Hänetkin tyttäreni oli tavannut netissä pelaillessaan, mutta vahingosta viisastuneena tyttö voiteli pikkusiskoaan ja piti tarkasti huolta, etten päässyt asian jäljille liian aikaisin. Rippilahjaksi tämä viitisen vuotta vanhempi poika antoi tyttärelleni hopeisen sormuksen, jota Miia sitkeästi esitteli kihlasormuksenaan. Vähintään yhtä sisukkaasti minä tyrmäsin jo pelkän ajatuksen.

Olin neuvoton: vastustaminen vain yllyttäisi nuoria, mutta en voinut lastani oikein työntääkään sylistäni. Pelkkä tilanteen seuraaminen ei tuntunut riittävältä, mutta muutakaan en keksinyt.

Seksuaalivalistusta meidän perheessä annettiin niihin aikoihin kai päivittäin. Nuorempi tyttäreni on joskus puuskahtanut, että minun on aivan turha uneksia lastenlapsista, sillä niin syvän vaikutuksen olen ainakin häneen tehnyt. En ole myöskään Miian takia joutunut pelkäämään teiniäitiyttä, mutta aika hyvin olen vaihtoehdot ottanut selville, kaiken varalta.

Hukattuja mahdollisuuksia?

Yläasteen viimeinen vuosi oli yhtä taistelua, eikä koulunkäynnille jäänyt aikaa. Olin salaa haaveillut, että Miia menisi lukioon ja toteuttaisi yksinhuoltajaäidin kunnianhimoiset unelmat. Joulun välitodistuksesta sain vihjeen, että näin ei tulisi käymään ainakaan ilman kymppiluokkaa, jolle taas tyttäreni ehdottomasti ei halunnut mennä.

Olimme työni takia joutuneet muuttamaan läänin pääkaupunkiin, jossa olisi ollut koulutustarjontaa vaikka millä mitalla. Miia hankki itselleen iltatöitä lähikaupasta, jossa kuormien purkua oli tarjolla kaikille halukkaille. Kauppareissullani näin hänen tarjoutuvan pesemään myös lattioita ja hedelmien ja vihannesten myyntilaatikoita – Miia, jolle kotona pelkkä ajatus oman huoneen siivoamisesta ja tiskikoneen tyhjentämisestä oli liikaa.

Päiväsaikaan Miia kävi haluttomasti koulua, eikä voinut vähempää kiinnostua yhteishausta. Jonnekin oli kuitenkin pakko hakea ja niin hän tekikin, vailla minkäänlaista intoa siitä alasta. Poikaystävä pysyi sitkeästi kuvassa mukana. Miia ei halunnut kuullakaan pelkoani siitä, että oli a) liian nuori sitoutumaan, b) liian nuori työelämään tai c) hukkaamassa mahdollisuutensa ja myöhemmin syyttäisi siitä minua.

Kotipesästä maailmalle

Tänä päivänä Miia on täysi-ikäinen, vakinaisessa työssä kaupassa, jonka kautta hän on päässyt kauppaketjun monimuotoiseen koulutukseen. Olen alkanut varovasti uskoa, että näinkin voi päästä elämänuralle ja tienata elantonsa. Ruokaa tarvitaan aina, ja kukas sitä myisi jos ei ruokakauppias.

Poikaystävälle työssäkäyntiin vakavasti suhtautuva tyttöystävä taisi olla liikaa, sillä ilta- tai viikonloppuvuoron jälkeen jopa Miia saattoi tuntea olonsa väsyneeksi ja halusi vain olla kotona. Täysi-ikäisen tyttären äitinä huomaan suhtautuvani paljon rennommin mahdollisiin poikaystäviin, sillä näen maailman jo opettaneen tyttärelleni yhtä ja toista.

Meillä menee nykyään aika hyvin, tosin murrosiän kaikuja kuuluu vieläkin välillä Miian suusta. Nyt huomaan murehtivani, miten hän pärjää omassa asunnossaan, jonne hän muuttaa kuukauden kuluttua. Pesänrakennusvimma pysyi aisoissa pitkään tehtyäni selväksi, etten pysty maksamaan pienestä palkastani kahta vuokraa, enkä voisi hädän hetkellä juuri vipatakaan. Sitkeän säästämisen ansiosta Miialla on nyt jonkinlainen pesämuna ja suuret suunnitelmat.

Olen joskus kysynyt, onko hän tyytyväinen tekemiinsä valintoihin. Ehkä hän ei minulle kehtaisi muuta tunnustaakaan, mutta välillä olen huomaavinani pienen huokauksen karkaavan, kun kuulemme entisten luokkakavereiden viettävän railakasta opiskelijaelämää ja vielä miettivän, mitä sitä isona tekisi.

Helmi myös Twitterissä, tutustu!

Teksti: Helmi/MTV3

Kuvat: Shutterstock