Nykypäivänä myönnetään, että elämisen tempo on nopea, aina ja kaikkialle on hoppu. Myös ihmissuhteissa on kiire: ennen vanhaan riiustelun ikärajana pidettiin rippikoulua, mutta nyt alaluokillakin pohditaan yhdessä olemista ja yläasteen alkajaisiksi hankitaan mielellään jo eka poikaystävä.
Meidän Miia (nimi muutettu) tuntui olevan aina ikäistään vanhempi. Hän on pienestä pitäen ollut roteva, ja ala-asteen viimeisenä vuotena hän suorastaan venähti mittaa. Yhtäkkiä lahkeet ja hihat olivat kymmenen senttiä liian lyhyet ja muutenkin naiselliset muodot alkoivat erottua t-paidan alta.
Jos hän oli fyysisesti luokkakavereitaan edellä, sitä hän oli myös henkisesti. Barbiet olivat jääneet sängynaluslaatikkoon kai jo ennen kertotaulun opettelemista, eikä tyttikset meidän neitiä kiinnostaneet. Hän halusi hiphop-tanssitunneille, fitness-muokkaukseen ja esiintymiskoulutukseen. Teinimallikurssille hän mankui monta vuotta. Turhaan siinä puhui äiti lapsuuden jatkumisen puolesta, kun veri selvästi veti tikanpoikaa puuhun.
Asuimme silloin erään pikkukaupungin lähiössä joten meiltä oli kaikkialle matkaa. Sekään ei estänyt maailman viekoitusten tulvimista meille kotiin, kun Miia sukelsi internetin mahdollisuuksiin.
Luulin hänen etsivän netistä tietoa koulutehtäviä varten ja pelailevan viattomia nuortenpelejä, enkä aavistanutkaan hänen olevan vakiokävijä monilla keskustelupalstoilla. Omien töitteni takia en pystynyt pitämään silmällä, mitä meillä kotona tapahtui pitkinä iltapäivän tunteina, kunnes toinen tyttäreni käräytti isosiskonsa jonkin keskinäisen riidan jälkeen. Tiukattuani asiaa sain selville, että juuri yläasteelle siirtynyt tyttäreni chattaili muun muassa viisikymppisen eronneen miehen kanssa, jonka motiiveja saatoin vain arvailla.
Muutaman arestiviikon aikana neuvottelin Miian kanssa pelisääntöjä netin käyttöön. Mielessäni pelkäsin tulevaisuutta, sillä Miia oli jo osoittautunut minua etevämmäksi käyttämään kaikkia teknologian saavutuksia.
