Sähköiskulta tuntuneesta kosketuksesta alkanut suhde kesti lähes viisi vuosikymmentä, vaikean alun puheiden kohteena sekä kahden lapsen kuoleman. Lopun sille toi syöpä. Leila, 76, muistaa puolisonsa Aaron miehenä, jolta sai varauksetta runoja, halauksia tai vaikka leivoksia. Rakkaus näytettiin ja sanottiin. Muistot lohduttavat pahimman surun väistyttyä.
Viisi ja puoli tuhatta kilometriä Leila* ajoi ja itki.
Itki niin paljon, että välillä oli pakko seisahtua huoltoasemille itsensä kootakseen.
Kotiin saavuttua hän oli ensimmäistä kertaa 48 vuoteen ihan yksin. Aviomies, Aaro*, oli jäänyt viimeiselle matkalleen suomalaiselle hautausmaalle. Eikä itkulle ollut tulla loppua.
Sähköä ensikosketuksessa
Kun Leila tapasi Aaron 1950-luvun lopussa, hän oli 21 vuoden iästä huolimatta jo naimisissa ja yhden lapsen äiti. Silloinen aviomies pahoinpiteli ja petti häntä. Kerran mies soitti Leilalle toiselta paikkakunnalta ja pyysi avaamaan itselleen tulleen kirjeen. Sen piti olla kutsu harrastusleirille, mutta kirje olikin naiselta, joka kertoi odottavansa miehelle lasta.
– Silloin ajattelin, että nyt tämä tyttö lähtee tansseihin, Leila kertoo.
Leila ei ehtinyt läheisellä tanssipaikalla edes naisten puolelle, kun muuan mies haki häntä tanssimaan.
– Jo se ensimmäinen kosketus oli kuin sähköisku. Tanssimme Aaron kanssa koko illan, ja minä vein hänet kotiinkin sinä iltana.
Leila ja Aaro jatkoivat tapailua salaa milloin missäkin. Kotipaikkakunnalla he olivat katseiden ja supinan kohteina. Rakastunut Leila yritti turhaan saada eroa aviomiehestään.
– Siihen aikaan piti olla todistajat kaikesta. Tuttuni eivät suostuneet siihen, vaikka olivat nähneet sitä pieksemistä.
Loppujen lopuksi eroa ei tarvittu. Leilan aviomies, jonka kanssa hän ehti saada vielä kaksi lasta ennen suhteen loppua, kuoli 1960-luvun alussa. Leila ja Aaro vihittiin samana vuonna.
– Se vain päätettiin yhdessä. Ei siinä ollut sellaista romantiikkaa, että Aaro olisi mennyt polvilleen ja kosinut.
Parin ensimmäinen yhteinen lapsi syntyi pian, keskosena.
– Poika kuoli vain muutaman tunnin ikäisenä. Aika kovan hinnan siitä kaikesta joutui maksamaan, Leila sanoo.
Ei tarvinnut edes mököttää
Leila ja Aaro saivat myöhemmin kaksi yhteistä lasta, tytön ja pojan. Viisilapsisen perheen vanhemmat perustivat myös yhteisen yrityksen, joka menestyi hyvin.
– Lomilla kävimme etelässä ja kiertämässä asuntovaunulla Eurooppaa. Minäkin sain ajaa niin paljon kuin halusin. Suhteemme oli aina tasa-arvoinen, sanonta ”nainen on tehty miehen kylkiluusta” ei merkinnyt meillä mitään. Minua arvostettiin naisena ja vaimona, ja minä arvostin Aaroa aviomiehenä.
– En muista, että meillä olisi ollut sellaisia ristiriitoja, että olisi pitänyt edes mököttää. Saattoihan sitä olla jostakin asiasta eri mieltä, mutta emme me kyllä riidelleet. Avioliittomme oli hyvin seesteinen. Yhdessä mentiin töihin ja yhdessä tultiin kotiin ja yhdessä vietettiin lomat, Leila kertoo.
Ihan tavallinen arki oli onnellista.
– Aaro oli aivan mahdoton ahmimaan kirjoja. Kun hän luki ja minä tein käsitöitä, saattoi mennä tuntikausia niin, ettemme puhuneet mitään.
– Olimme niin onnellisia koko ajan, etten edes oikein osaa eritellä mitään tähtihetkiä. Olihan se tietysti hienoa, kun pääsimme lomailemaan kahdestaan ulkomaille ilman lapsia.
Pari tuli hyvin toimeen myös toistensa sukulaisten kanssa.
– Aaron äiti asuikin luonamme. Hän oli aivan ihana anoppi, ja meillä oli loistava suhde. Lapsetkin tykkäsivät, kun mummo oli kotona. Aarolla oli yhtä lailla hyvät välit minun äitiini ja isääni.
Toisen pojan kuolema koetteli
Suru tuli Leilan ja Aaron elämään toistamiseen, kun heidän toinen yhteinen poikansa kuoli vaikeaan sairauteen alle kolmikymppisenä.
– Se oli tietysti itsellenikin järkytys, mutta Aaro meni aivan pois tolaltaan. Hän suri valtavasti ja mainitsi monta kertaa, missä kodissamme olisi hyvä hirttonarun paikka.
– Herkkänä ihmisenä Aaro kirjoitti myös paljon runoja ja itki. Monet miehet eivät varmaan näytä itkua edes vaimolleen, mutta Aaro ei hävennyt sitäkään. Hän itki, jos itketti.
Pojan kuolema ja muistot kotipaikkakunnalla vaikuttivat siihen, että pari muutti 2000-luvun alussa Suomesta ulkomaille.
– Ei lapsen, saati kahden, kuolemasta pääse yli. Meidän kahden keskinäisiä välejä menetykset kuitenkin vain kiinteyttivät, Leila sanoo.
Pari ehti asua ulkomailla muutaman vuoden ennen kuin arki taas järkkyi. Aarolla diagnosoitiin syöpä. Hän kävi hoidoissa niin Suomessa kuin ulkomailla.
– Emme koskaan puhuneet siitä mahdollisuudesta, ettei hän selviäisi. Varmasti molemmat pelkäsivät, mutta nykyään monet parantuvat vaikeistakin syövistä. Eikä Aaro vaikuttanut mitenkään hermostuneelta, vaan hän luki ja kirjoitteli runoja kuten ennenkin.
Runoista voimaa eteenpäin
Vajaa vuosi Aaron sairastumisen jälkeen Leila oli tavalliseen tapaansa tämän luona sairaalassa.
– Kävelimme koko päivän ympäriinsä. Aaro käytti minua kolme kertaa kanttiinissa ja osti joka kerta minulle kahvin kanssa leivoksen, kun ei itse pystynyt syömään. Sanoin, että älä syötä minulle niitä leivoksia, painoa on muutenkin.
– Se päivä oli oikein ihana ja lämminhenkinen. Jossain vaiheessa iltaa Aaro sanoi, että lähde sinä vain kotiin, hän on kävellyt paljon ja väsyttää niin, että saa varmasti hyvän unen.
Ja Leila lähti.
– Aamulla suomalainen tulkki soitti ja kertoi, että Aaro on menehtynyt. Hän oli kuollut vähän sen jälkeen, kun lähdin sairaalasta. Se oli aivan kauhea järkytys. Itkin myöhemmin Suomessa hautajaisissa papille sitä, että lähdin sairaalasta pois tietämättä, että ne olivat viimeiset hetket.
Tuhansien kilometrien itkuisen automatkan takaisin ulkomaan kotiin Leila taivalsi heti hautajaisten jälkeen.
– Aluksi elämä oli hirveää. Olin niin masentunut ja järkyttynyt, että tuntui, että kuolen itsekin. Istuin vain kotona ja ajattelin, että kyllä minä taidan perässä lähteä. Sitten hälytyskellot soivat, että jos tekisin itselleni jotakin, niin sehän olisi lapsille ja lapsenlapsille kamala järkytys.
Muutama kuukausi kuoleman jälkeen Leila alkoi koota Aaron elämänsä aikana kirjoittamia runoja yhteen. Hän asetti erinäisistä vihkoista ja lappusista löydetyt runot mahdollisimman tarkasti aikajärjestykseen, kirjoitti ne puhtaaksi ja vei kirjapainoon. Tuloksena syntyi kaunis runokirja.
– Noiden runojen puhtaaksikirjoitus ja lukeminen uudelleen ja uudelleen oli minun selviytymiskeinoni.
Surutyössä auttoi myös Aaron paras ystävä, jonka kanssa Leila kävi kirjeenvaihtoa.
– Sain hänen myötätunnostaan niin paljon voimaa, että suru alkoi helpottaa. Ei se silti ole hävinnyt minnekään. Itken edelleen joka päivä.
”Mitään ei jäänyt sanomatta”
Muistot tuovat lohtua.
– Meillä oli niin hyvä elämä ja suurta rakkautta, että sille saa hakea vertaansa romaaneistakin. Aaro oli kova halailemaan ja kirjoittamaan ihania rakkausrunoja. Harvalla varmaan on sellaista miestä – toki sitä oli sitten ehkä itsekin hyvä vaimo.
– Mikään kotitöiden tekijä Aaro ei ikinä ollut, mutta ulkomaille muuttaessamme hän kyllä yllätti minut täysin. Olin viikon päivät tyhjentämässä Suomen kotiamme ja mietin paluumatkalla, millainen urakka uudessa kodissamme mahtaa odottaa. Kun astuin sisään, meinasin pyörtyä: kaikki kirjat olivat hyllyssä, valokuvat paikoillaan ja liinavaatteet ja astiat kaapeissa. Sanoin, että nyt täytyy panna iso huutomerkki seinään! Kaikki on edelleen siinä asennossa, mihin hän ne laittoi.
Suhteen kestävyydestä Leila kiittää yksinomaan rakkautta.
– Me rakastuimme toisiimme niin kerta kaikkiaan silloin alussa, että se kantoi yli vaikeuksien. Kerroimme myös aina rakastavamme toisiamme. Mitään ei jäänyt sanomatta. Ainoastaan haave matkustaa yhdessä Amerikkaan jäi toteutumatta.
Leila ei voisi kuvitella itselleen uutta kumppania.
– Ei kai näin vanhana! Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Kyllä minä sellaisesta kumppanista ehkä voisin tykätäkin, jonka kanssa pystyy keskustelemaan ja juttelemaan. Aaro oli sellainen.
* Henkilöiden nimet on muutettu.
Kuvat: Colourbox.com