Kommentti: Suomalaiset joukkohaudat jäivät tutkimatta – vuoden 1918 tapahtumat Karjalassa kertovat uutta tietoa sisällissodan kauhuista

Kova rankaisu punaisesta piinasta

Sisällissodassa Kannas oli jakautunut keskeltä kahtia. Suomenlahden rannikon puoli, mukaan lukien läänin suurin kaupunki Viipuri, oli jäänyt tärkeine rautatieyhteyksineen punaisille, kun taas valkoiset pitivät hallussaan Laatokan puoleista Kannasta.

Punaisen vallan aikana Kannaksen maaseudulla oli saanut taisteluiden ulkopuolella ja rintaman takana surmansa noin 50 henkeä. Suuri osa näistä oli omakätisesti tai välillisesti langennut hirviömäisen tappajan maineeseen nousseen punapäällikkö Heikki Kaljusen ja hänen johtamiensa lentävien osastojen syyksi.

Noin kolmen kuukauden ajanjakso talvella 1918 oli paikallisväestölle pitkä ja piinaava. Tyrehtyneestä Venäjän viljatuonnista riippuvaisella alueella nälästä kärsinyt väestö oli joutunut piilottelemaan vähiä ruokavarastojaan punaisten tarkastuksilta. Asekelvollisten miesten pakkorekrytointi punakaarteihin oli alkanut Karjalassa muuta maata aiemmin ja aiheuttanut lukuisia väkivaltaisuuksia.

Valkoisten noin 6 000 miehen vahvuiset joukko-osastot ryhmittyivät Kannaksen yleishyökkäystä varten Sakkolan Kiviniemeen huhtikuussa 1918.Museovirasto

Kun valkoiset huhtikuun lopussa 1918 valtasivat alueen massiivisella iskulla Kivennavan kautta Raivolaan ja Terijoelle, tuhannet paikkakuntalaisia piinanneet punaiset jäivät voittajien armoille. Pakotie vain muutaman kymmenen kilometrin päässä sijainneeseen Pietariin oli poikki, ja punainen Viipuri oli valkoisten piirittämä.

Saksalaisen eversti Eduard Ausfeldin johtamat valkoiset joukot ottivat Kannaksen eteläosat kovin ottein haltuunsa. Vappua edeltäneen viikon aikana ammuttiin noin 300 henkeä, joukossa kymmeniä Terijoen maineikkaan venäläisen huvilayhdyskunnan asukkaita.

Suuri osa teloituksista tapahtui ilman suurempaa tutkimusta vielä sen jälkeen, kun päämajasta oli 28. huhtikuuta lähtenyt esikunnille tiukalta vaikuttanut kielto toimeenpanna teloituksia.

Uudet ohjeet lisäsivät ampumista

Karjalankannaksen puhdistukset toukokuussa 1918 tuovat esiin seikkoja, joiden valossa olisi syytä tarkastella myös muualla Suomessa samoihin aikoihin tehtyjä joukkoteloituksia uudelleen.

Yksi merkittävä käänne tappamisessa tuli 2. toukokuuta, jolloin ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim antoi päiväkäskyssään määräyksen sotaoikeuksien muodostamisesta sotilaspiireittäin. Niiden alaiset alue-esikunnat alkoivat ohjeistaa paikallisia tutkijalautakuntia punavankien tarkempaan seulomiseen.

Joukosta poimittiin nyt esiin poliittisesti ja sosiaalisesti epätoivottava aines. Teloitukset olisivat alueen rauhoittamisen nimissä voineet loppua jo toukokuun vaihteessa, mutta vähintään toinen mokoma vankeja, siis useita satoja ammuttiin Kannaksen maaseudulla vielä tämän jälkeen.

Paikallisista päättäjistä koostuneet tutkijalautakunnat saivat mahdollisuuden tuomita omia vankejaan kuolemaan. Teloitettavat ohjattiin sotilaskomendantin huostaan, jossa tuomiot pantiin täytäntöön.

Tämän reilun viikon aikana tappaminen oli kiivaimmillaan, kunnes 11. toukokuuta teloituksille oli jälleen tulossa täyskielto. Mannerheimin luottomies Rudolf Walden kuitenkin viivytti käskyn toimittamista vielä kolmen päivän ajan, jolloin yhä lisää joukkoteloituksia järjestettiin ympäri maata.

Kannaksella tapahtui mielenkiintoinen käänne jo ehdottomalta vaikuttaneen kiellon tultua voimaan. Kun suojeluskunnat olivat tähän asti luovuttaneet ammutettavansa Raivolassa toimineelle komendantti Sven Weckströmille, ne alkoivatkin teloituskiellon astuttua voimaan hakea pahimpia punaisiaan takaisin.

Näin armeija pesi kätensä uusista teloituksista. Uudenkirkon suojeluskunnat hakivat Raivolan leiriltä kaksi vankierää, jotka vartijat kuittasivat ”vapautettavina” näiden matkaan. Vangit ammuttiin pian.

Joukkohaudat jäivät rajan taakse

Tapaukset ovat malliesimerkkejä siitä, miten rankaisukoneisto toimi Suomessa keväällä 1918. Kuolemantuomiota jakavien sotaoikeuksien toiminta oli ollut virallisesti lähes koko sodan ajan kielletty, mutta kieltoja ei varsinkaan armeijan sisällä noudatettu.

Silti kuolemantuomioille oli laajalti kannatusta ennen kaikkea jääkärien, armeijan ja suojeluskuntalaisten, mutta myös kuntapäättäjien, työnantajien ja punaisten toimista kärsineen paikallisväestön keskuudessa.

Valkoiset joukot polttivat punaisten sankarihautojen seppeleet huhtikuun lopussa 1918 Terijoella.Museovirasto

Paikkakuntalaisista koostuneiden tutkijalautakuntien lausunnoissa alkoi toukokuun 2. päivän uudistettujen ohjeiden jälkeen näkyä lisääntynyt vallantunne. Arviot alueen omista punaisista muuttuivat kuin päivä olisi vaihtunut yöksi:

"Ei tunnu olevan toiveita parantumisesta. Ollut koko ikänsä paikkakunnan kauhu. Entisyys ei ole kehuttava ja loppu tuntuu olevan toivoton. Tarkoin poistettava."

Näiden viikkojen kuluessa Karjalankannakselle syntyi joukkohautoja lähes kaikkiin suurempiin asutuskeskuksiin – Uudellekirkolle ja Kivennavalle, Muolaaseen ja Kuolemajärvelle, Koivistolle ja Terijoelle.

Siellä ne ovat pääasiassa vieläkin, nykyisen rajan takana. Odottamassa löytäjiään, jotka viime vuosien aikana ovat esittäneet vaihtoehtoisia teorioita milloin mistäkin löytämistään kalmistoista.