Minä olen hyvin rakastettu ihminen. Olen saanut irrottautua rinnalta, kun itse sitä halusin. Tämä tapahtui ollessani viisivuotias. Haluan tarjota samaa myös omille lapsilleni.
Minua on imetetty lapsentahtisesti ja olen itse vieroittunut ollessani viisivuotias. Muistan vieläkin joitain hetkiä, kun olin äidin tissillä. Olin leikkimässä kaverin kanssa ja sitten sattui jotain. Juoksin äidin luokse ja sain rauhan rinnalla. Muistan sen asennon, miltä äidin käsi tuntui niskan alla. Muistan, kuinka katsoin katon lautaseinää ja isä kävi naurahtamassa vierellä.
En ole koskaan käyttänyt pulloa eikä myöskään veljeni, jota imetettiin myös viisivuotiaaksi. Se oli luontainen ikä, jolloin lopetimme itse. Samaa onnea ei saanut vanhin sisareni. Häntä imetettiin vain kolme kuukautta. Tuolloin vuonna 1975 sisareni ollessa vauva äitiäni neuvottiin lopettamaan imetys, sillä maito ei kuulemma riittäisi vauvalle. Hänelle tulisi antaa sokerivettä ja lehmänmaitoa.
Nuori äitini otti opit vastaan ja teki, kuten sanottiin. Vasta seuraavien lapsien eli minun ja veljeni yhteydessä hän havahtui luonnolliseen imetykseen. Hän sai mallia ruotsalaiselta ystävältään, joka rohkaisi imettämään lapsentahtisesti.
Olen ikuisesti kiitollinen siitä, sillä koen sen olevan iso osa terveyttäni, sekä itsevarmuuttani.
Kun tulin itse äidiksi, oli luontainen imettäminen minulle itsestäänselvyys. Olin kuitenkin hämmästynyt, että tämä ei ollut normi vaan enemmänkin poikkeus äitipiireissäni. Jo synnytyssairaalassa lapselleni annettiin lisämaitoa. Neuvolatäti kehotti antamaan korviketta, mikäli olisin vauvasta erossa ja lapseni ollessa yksivuotias, minulta kysyttiin, että vieläkö imetät? Kun tarjosin kaksivuotiaalle rintaa lentokoneessa nousujen aikana, sain outoja katseita. Minulle avautui ihan uusi maailma. Tämä minun kutsumani luontainen äitiys olikin toisille se outo, vieras ja jonkun radio-ohjelman keskustelun mukaan jopa perverssiä. Se mistä itse olin saanut vahvuutta ja onnea olikin väärin eikä oikein. Aloin ottaa asioista selvää ja tajusin, että on olemassa myös äitejä, jotka eivät imetä lapsiaan ihan vain ”huvin vuoksi”. Eli sellaisia, jotka ”säästävät rintojaan” tai kokevat sen muuten vain hankalaksi. Näitä asioita ei voi tietää ennen kuin saa itse lapsen.
Edes ura ei ole este imetykselle
Minulle on ollut aina päivänselvää, että ura tulee olemaan iso osa elämääni, kuten myös äidilläni. Olen panostanut työhöni paljon ja se on kannattanut, sillä olen päätynyt töihin ja asemaan, mitä olen aina halunnut tehdä. Alallani kilpailu on erityisen kovaa ja vaihtuvuus suurta. Uusia tulijoita riittää. Muistan teininä sanoneeni, että en ehkä edes hanki lapsia, koska haluan tehdä uraa. Silti salaa haaveilin, miltä tuntuu olla äiti.
Tein työkeikkoja ensimmäisen lapseni ollessa pieni. Otin hänet usein mukaan töihini, sillä imettäessä lapsi ei voinut olla pitkiä aikoja erossa minusta. Myöhemmin kiinteiden ruokien tullessa mukaan työajat myös pitenivät. Jos päivä oli ollut pitkä, imi lapseni rinnat tyhjiksi aina unen läpi tullessani kotiin. Koin yhteyden lapseeni todella vahvaksi ja tärkeäksi.
Sain toisen lapseni vasta vuosia myöhemmin. Lähdin osittain työelämään takaisin hänen ollessa vasta seitsemän kuukautta. Mieheni toi vauvan kerran päivässä töihin, jotta voisin imettää. Toinen ”vauvani” on nyt kolmevuotias ja imetän häntä yhä. Hän ei ole näyttänyt merkkiäkään siitä, että aikoisi lopettaa. Hän haluaa olla kiinni ja lähellä. Imettäminen on nyt yhteinen hetki illalla ennen nukkumaanmenoa tai pikainen helpotus kipeään korvaan kuumeessa. En koe ravitsevani häntä sillä. Se on läheisyyttä ja rakkautta. Se on sitä, että saa olla vielä pieni jossain kohtaa. Olimme puhuneet lopettamisesta, mutta lapseni vastasi, että ei halua lopettaa, haluaa olla vielä vähän pieni.
Me intohimoiset uraäidit paneudumme herkästi työn syövereihin. Lapseni muistuttaa minua pysähtymisestä. Pulloa voi pidellä kuka vaan, rintaa ei. Silloin sinun on oikeasti pysähdyttävä ja olla läsnä lapsellesi. Se on kuin pieni lepohetki, irtiotto tai meditaatio. Puhumattakaan niistä terveysvaikutuksista, jotka ovat kiistattomia. En haluaisi tuomita ketään, mutta ihmettelen äitejä, jotka kammoksuvat imettämistä tai pitävät sitä jotenkin epänormaalina ja ällöttävänä.
Huomaan myös uranaisten ja feministien käyttävän tasa-arvokorttia imetyksen suhteen. Ei naisten sitä tarvitse tehdä, koska ei miehetkään niin tee. Haluamme olla samanlaisia kuin miehet. Tästä on luonnollisuus kaukana. Meillä naisilla on supervoimat, miehillä ei. Pystymme tuottamaan maitoa.
Kirjoittaja on kolmekymppinen kahden lapsen äiti.