Kirja-arvio: Me oltiin suomettuneita melkein kaikki – vai olimmeko?

Kun Urho Kaleva Kekkonen oli elämäni ensimmäiset 15 vuotta Tamminiemen herrana, ja Neuvostoliitto oli olemassa neljännesvuosisadan, näistä jää jälkiä. Millaisia, niitä mietiskelen suomettuneisuus mukaan lukien loppuelämäni.

Kylmästä sodan ajasta on Suomessakin kirjoitettu paljon. Jyväskylän yliopiston historian professori Antero Holmila (syntynyt 1977) on tarttunut aiheeseen rivikansalaisen kokemuksien ja tunteiden valossa.

Ja myös siihen, miten noita vuosia jälkeen päin muistetaan. 

Vaikka muistot ja muistikuvat olisivat hyvin epätäydellisiä ja jopa vääriä, mikä ei ole tavatonta, ne silti kertovat siitä, millaiseksi ilmapiiri ja asiat koettiin mielessä ja jopa kehollisesti. Ja on täysin muistelijan varassa, muisteleeko ja puhuuko hän totta, väärin, vai kiillottako omaan tai läheistensä menneisyyttä. Näiden välissä on suuri tila itse kunkin ajatusten ja tekojen sijoittamiselle toteutuneessa/kuvitellussa menneisyydessä.

Holmila käsittelee kirjansa aluksi kylmän sodan käsitettä ja käsittämistä, muistamisen tapoja ja identiteettiä, tapaa ymmärtää maailmaa, ”sosiaalista mekanismia”, jonka mallin Suomessa muovasi ja määritti Holmilan mukaan Kekkonen.

Tämä on tervetullut pohjustus sille, mitä hän myöhemmin perkaa ja pohtii. Holmila myös kertoo, että hänen oma suhteensa kylmään sotaan aikakaudella oli läntinen ja porvarillis-isänmaallinen. Myös hänen käyttämänsä aineisto ”kallistuu ”porvarillisen” Suomen suuntaan”, kuten historioitsija itse tuo esiin. Se näkyy, mutta lukija sen tietää. 

Holmilan kirja toi mieleen monenlaista tämänkin arvion kirjoittajan – antikekkoslaisesta ja -kommunistisesta länsisuuntautuneesta perheestä - mieleen. (Juu, kotiin tuli Hesarin lisäksi niin Aku Ankka, Uusi Suomi kuin Valitut palat.)

Kuinka suomettuneita suomalaiset olivat?

Emme ehkä koskaan tiedä. En oikein jaksa uskoa, että tavalliset suomalaiset eivät sitä olleet, vain poliittinen ja talouseliitti. Moni uskoi, että vain ja ainoastaan Kekkonen pelastaa Suomen. Jos olisi ollut kansan suoraan valitsema presidentti, Kekkonen olisi punnittu paremmin.

Myyttistä kansan viisautta voi pohtia, kun miettii, kuinka moni esimerkiksi Yhdysvalloissa äänesti patologista valehtelijaa ja potaskanpuhujaa Donald Trumpia. Fanitus ei ole kuollut. 

Kremlin diktaattoriin Vladimir Putiniinkin uskoo moni, vaikka hänenkin puheidensa perusasetuksena on kansallisuhoinen valehtelu. Venäjällä kannatuksen mittaus tietysti on vaikeaa.

Tämä ei toki tarkoita, etteikö Neuvostoliiton totalitarismi ja uhka olisi ollut tiedossa, ja monien silmät ja mieli avautuivat Leningradin-matkoilla, tästä kirjassa esimerkkiä, jos eivät olleet auki jo reissua ennen. 

Ja missä kulki suomettuneisuuden raja? Veteen piirretty viiva. 

Mikä on tietysti parasta, Suomessa niin avoin muisteleminen, niiden ylös kirjaaminen kuin julkisesti kirjoittaminenkin ja keskustelu ovat nykyään peruskauraa.

Holmilan aineisto ei tuo yllätyksiä. Tämän arvion kirjoittajalle merkittävintä onkin kylmän sodan ajan käsittely nimenomaan mentaalihistoriallisesti. Ajan kokeneet taatusti tätä kirjaa lukiessaan miettivät omaa menneisyyttään.

Holmila käy luvuissaan läpi kylmän sodan alkua, ydinsodan uhkaa, Kekkosta inhimillisenä eli myös tunteilla johtavana presidenttinä (mm. vuosien katkeruus Kokoomukselle), suomettuminen ja rivikansalaiset, matkailu idässä, ja kylmän sodan päättyminen ja sen herättämät tunteet ja muistelot.

Tshernobylin ydinlaitosonnettomuudesta muistelin, että aluksi virkamiehet ja poliitikot olivat hiljaa, ja lopulta sisäministeri Kaisa Raatikainen tuli medialle kertomaan, että ei hätää.

Holmila palauttaa mieliin, että tiedottamista saattoi hidastaa päällä ollut virkamieslakko. Sitä kukaan muistelijoista ei maininnut.

Holmila myös muistuttaa, että Suomi oli osa suurta peliä. Britannia esimerkiksi piti Suomea menetettynä tapauksena, ja se pyrki oman ”luottamuspolitiikkansa” rakentamiseen. 

Olisin toivonut hieman enemmänkin kaduntallaajien parhaimmillaan teräviä ja valaisevia muistikuvia ja ajatuksia, vaikka muitakin lähteitä ja aineistoja Holmila toki käy hauskoinkin, ja välillä masentavin, esimerkein, kuten suomettuminen Turhapuro-ekokuvissa, ja Luottamus-elokuvan tuottaminen ja vastaanotto. Stalinisteista ja Teiniliitosta on jo kirjoitettu runsaammin.

Kekkosen tunnepolitiikasta (muun muassa myllykirjeet ja Liimatais-kolumnit olivat vahvasti myös tätä) ja opportunismista hän kirjoittaa kiintoisasti, ja tämä toivottavasti on vasta alkua poliitikkojen ja muiden päättäjien kohdalla muutenkin. 

Hän roimii erityisen paljon demareita, ja tietysti poliittinen kenttä vasemmalta oikealle oli poliittisten tuulten nokka kohti Tehtaankatua, pois lukien henkisessä pannassa olleet perustuslailliset ja Kokoomuksen Tuure Junnila -siipi. Kommunistit olivat tosiuskossa.

Opetusministeriön pitkäaikainen kansliapäällikkö Jaakko Numminen (ei Nummenmaa) ei kuitenkaan ollut demari, vaan keputaustainen. Kokoomus ja maamme talouselämä punaisine vuorineuvoksineen ja puheenvuoroineen jäävät vähälle tarkastelulle suomettumisosuudessa.

Kirjassa Viro on lipsahtanut omaksi maakseen jo kylmän sodan aikana.  

Kylmä sota ja suomettuminen on kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty. Tämä kirja on hyvä lisä ja kansalaisille antoisa, vähän esiin tuotu alhaalta päin -näkökulma lähimenneisyyteemme.

Muutama oma muistelo lyhyesti:

Ehkä seitsemänvuotiaana kyläilimme setämme perheen luona. Elettiin tukahduttavaa suomettumisaikaa 70-luvun alkupuolella.

Muistan yhä, kuinka joku miespuolisista aikuisista sanoi ääni resignoituneena, että ehkä nuo meidänkin poikamme joutuvat vielä palvelemaan puna-armeijassa. 

Kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Brezhnev saapui kesällä 1975 Helsingin Etykin huippukokoukseen, pitihän sitä junaa mennä radan varteen ihmettelemään.

Marraskuussa 1982 olimme lukiolaisina koulumme jumppasalissa kaikkien luokkien voimin valmistautumassa katsomaan jotain elokuvaa, kun koulun keskusradiosta kerrottiin, että Brezhnev on kuollut. Luokkakaverini alkoi nauraa kippurassa, jolloin eräs opettaja tuli paheksumaan moista majesteettirikosta. Yliherkäksi reaktioksi sen silloin tulkitsin.

Armeijassa ollessani kesällä 1986 usko järkeen oli koetuksella, kun ylikersantti ihan pokkana kertoi, että jos tulee ydinpommista laskeuma, niin sitten vain ”taikaviitta” eli sadeviitta päälle, ja havupuun oksalla pyyhitään viitan päältä laskeuma pois. Pahin ydinsodan pelko, aihe, jota Holmilakin käsittelee, oli tuolloin jo hiipunut.