Antero Holmila: Suomalaisten kylmä sota. (Atena 2023). 336 s.
Kun Urho Kaleva Kekkonen oli elämäni ensimmäiset 15 vuotta Tamminiemen herrana, ja Neuvostoliitto oli olemassa neljännesvuosisadan, näistä jää jälkiä. Millaisia, niitä mietiskelen suomettuneisuus mukaan lukien loppuelämäni.
Kylmästä sodan ajasta on Suomessakin kirjoitettu paljon. Jyväskylän yliopiston historian professori Antero Holmila (syntynyt 1977) on tarttunut aiheeseen rivikansalaisen kokemuksien ja tunteiden valossa.
Ja myös siihen, miten noita vuosia jälkeen päin muistetaan.
Vaikka muistot ja muistikuvat olisivat hyvin epätäydellisiä ja jopa vääriä, mikä ei ole tavatonta, ne silti kertovat siitä, millaiseksi ilmapiiri ja asiat koettiin mielessä ja jopa kehollisesti. Ja on täysin muistelijan varassa, muisteleeko ja puhuuko hän totta, väärin, vai kiillottako omaan tai läheistensä menneisyyttä. Näiden välissä on suuri tila itse kunkin ajatusten ja tekojen sijoittamiselle toteutuneessa/kuvitellussa menneisyydessä.
Holmila käsittelee kirjansa aluksi kylmän sodan käsitettä ja käsittämistä, muistamisen tapoja ja identiteettiä, tapaa ymmärtää maailmaa, ”sosiaalista mekanismia”, jonka mallin Suomessa muovasi ja määritti Holmilan mukaan Kekkonen.
Tämä on tervetullut pohjustus sille, mitä hän myöhemmin perkaa ja pohtii. Holmila myös kertoo, että hänen oma suhteensa kylmään sotaan aikakaudella oli läntinen ja porvarillis-isänmaallinen. Myös hänen käyttämänsä aineisto ”kallistuu ”porvarillisen” Suomen suuntaan”, kuten historioitsija itse tuo esiin. Se näkyy, mutta lukija sen tietää.
Holmilan kirja toi mieleen monenlaista tämänkin arvion kirjoittajan – antikekkoslaisesta ja -kommunistisesta länsisuuntautuneesta perheestä - mieleen. (Juu, kotiin tuli Hesarin lisäksi niin Aku Ankka, Uusi Suomi kuin Valitut palat.)