Kirja-arvio: Kahden elämän junamatkat

Turha sitä on yrittää peitellä. Ihmiselämä on sirpaleinen.  Me olemme kaikki kuin kokoon liimattuja kukkamaljakoita.

Esikoiskirjailija Iikka Hackmanin sukupolviromaanin nimi ja maisemat tuovat mieleen eurooppalaisen kirjallisuuden.

Tarina liikkuu luontevasti sekä maanosamme rautateillä, kaduilla ja vaatimattomissa hotelleissa, että sen poliittisissa myllerryksissä. 1970-luvun alun reilaaminen, tähtäimessä Rooma, Pariisi, Länsi-Saksa. Tämän päivän Suomi, kuoleman lähestyminen, ja sen kuljettaminen sydän-Eurooppaan.

Parantumattomasti sairas Arvo haluaa jättää tämän maailman arvokkaasti armokuolemalla Zürichissä. Tytär Sanna haluaa matkata isänsä mukana tämän viimeisen etapin – hitaasti ja kuin kuolemaa edellään työntäen, junalla

Varhainen raide, 1970-luvun raide, kuljettaa Arvoa ystävänsä Maran kanssa interrailille läntiseen Eurooppaan. Arvo ei ole erityisen poliittinen, Mara elää enemmän mukana idän ja lännen vastakkainasetteluissa.

Sitten on vielä kolmas matkalainen Risto, kiihkeän vasemmistolainen, jonka piti hypätä mukaan Turun satamassa. Ensimmäiset pilvet suuresti odotetun matkan taivaalla. Ei tehnyt ihan ohareita, mutta oli jo mennyt edeltä Hampuriin.

Sanna matkaa isänsä kanssa limittäin reilaamisen kanssa. Samalla kun hän yrittää löytää lapsuuden isänsä, leikkisän ja seikkailevan tarinankertojan, rinnalle aikuisen tyttären isän, vielä hetkeksi, sillä kohta on peruuttamattomasti myöhäistä.

Sannan oman elämän juna keikkuu raiteillaan, ehkä raiteiltaan. Parisuhde on haalea. Halutako omaa lasta, ja milloin sen aika olisi. Mitä ovat olleet isä (ja äiti).

Sannan ja Arvon rautateitä etenevä kulku kertoo hitaasti paljastuvista totuuksista, sen mitä itse tarina paljastaa Sannan kertomana, ja isä mitä kertoo tyttärelleen Zürichin lähestyessä.

Isän aiemmin kertoma reili ei mennytkään yhtä valoisasti kuin oli aiemmin kertonut. Hän jätti siihen isoja poistoja. Ne kaikkein suurimmat. Nuorten aikuisten interrail ja sen kokemusjäljet silloin vuosikymmeniä sitten olivat lopulta traagiset. Pilvet Euroopassa muuttuivat mustiksi.

Mutta ilman junamatkaa Sannaa ei olisi, ei kuuntelemassa isänsä tarinoita, teini-iässä kuulemaansa seikkaa itsestään, eikä yrittämässä vielä lähestyä isäänsä - ja itseään.

Romaanin sävy on melankolinen, hieman kjellwestömäinen paikoin, mutta kirjailijan ääni on oma.

Tarina on realistinen ja syvämietteinenkin sukupolvista, niiden suhteista, ja ympäröivästä ajasta. Vanhempien elämä on oma elämä, lasten elämä oma. Tämä valkenee elämän myötä, ja tyhjiksi jätettyjä aukkoja alkaa täyttyä. Niitä on usein paljon, osa jää silleen.

Kertomus päättyy niin kuin on tarkoitus. Isä pääsi pääteasemalleen. Tyttären elämänjuna jatkaa kolkuttaa eteenpäin. Tämän päivän fyysisessä Euroopassa ja digitaalisessa maailmassa, missä me nyt olemme.