USA/Espanja/Englanti 2005. Ohjaus: Ridley Scott. Käsikirjoitus: William Monahan. Tuotanto: Ridley Scott, Mark Albela, Bruce Devan. Kuvaus: John Mathieson. Leikkaus: Dody Dorn. Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Jeremy Irons, Brendan Gleeson, Marton Csokas, Liam Neeson, David Thewlis, Ghassan Massoud. Kesto: 145 min.
Kuinka monta kertaa pitää vielä nähdä digitaalisesti suurennellut, miekoilla mäiskivät miesmassat vyörymässä toisiaan päin pölyisellä kentällä loputtomassa taistelukohtauksessa, jonka lähtökohdat ja motiivit katsoja on unohtanut ajat sitten? Erityisen uuvuttava kohtaus on, jos taistelijat ovat jääneet vaille minkäänlaista persoonallisuutta tai tarttumakohtaa, jonka perusteella jännittää lopputulosta. Juuri näin käy Ridley Scottin mahtipontisessa ja onttouttaan kalisevassa sotaepookissa Kingdom of Heaven – taivas maan päällä.
Myyttisten sandaalispektaakkelien buumi ei ota laantuakseen. Mainitunlainen taistelukohtaus nähtiin viime vuonna mm. Troijassa, Aleksanterissa ja Kuningas Arthurissa. Mutta jos näistä testosteronisuihkuista löytyi sentään camp-henkistä kutinaa rasvatun Brad Pittin pökkelyyden, blondatun Colin Farrellin hassun homostelun tai pyöreän pöydän kasvomaalisten ritarien myötä, niin Scottin haaleassa sopassa ei ole sitäkään. Hahmottomasta ja luvattoman pitkästä spektaakkelista puuttuu myös veteraaniohjaajan edellisen epookkimenestyksen, Gladiaattorin, vahva tarina ja samastuttava yksilökuvaus.
Eletään 1100-lukua, ristiretkien aikaa, mutta perheensä ja uskonsa menettänyttä ranskalaisseppää Baliania (Orlando Bloom) eivät etäisen Pyhän Maan taistot kiinnosta. Sitten paikalle nelistää hänen kauan kateissa viipynyt isänsä, maineikas ritari Godfrey (Liam Neeson), joka houkuttelee nuorukaisen mukaansa kohti lupausten Jerusalemia. Reissulla Balianista kehkeytyy salamannopeasti huippu-urhea ritari, sitten kansanjohtaja ja lopulta sotapäällikkö. Kuollut vaimokin unohtuu. ”On tärkeää kuunnella sekä järkeään että sydäntään”, teiniviiksi filosofoi, eikä ihme että häneen iskee silmänsä kaunis kuninkaallinen Sybilla (Eva Green) – mutta apua, rakkaus on epäsäätyinen ja siksi tuomittu.
Toisen ja kolmannen ristiretken välillä vallinnut lyhyt rauhan jakso katkeaa, kun valistunut kristitty kuningas Baldwin (kääreisiin piiloutunut Edward Norton) kuolee lepraan ja tilalle astuu sotaisa Guy de Lusignan (Marton Csokas). Paha Guy rakastaa Sybillaa, Sybilla rakastaa Baliania ja Balian rauhaa. Sopassa killuvat myös viisas sotaneuvonantaja Tiberias (Jeremy Irons) ja todella paha juonittelija Reynald (Brendan Gleeson), jonka takia ekumeeninen unelma ”taivasten valtakunnasta” uhkaa tuhoutua. Ja kun hyökkäävät muslimi-sarasiinit johdossaan kohtalokkaasti tuijottava Saladin (Ghassan Massoud) sitten kolistelevat porteilla, unelmaa nousee puolustamaan Balian ja valikoitunut joukko ritareita. Huh.
Kuvio on esitetty niin sekavasti ja poukkoilevasti, että kaikenmoiset uskonnolliset suuntaukset, erivärisiin paitoihin sonnustautuneet ritarikunnat, poliittiset vastustajat ja puolustajat, ristisoturit ja rättipäät menevät auttamattomasti solmuun uneliaan katsojaparan päässä. Naiivi perusasetelma sentään toistetaan moneen kertaan: yhtä oikeaa uskontoa ajava vihan valta vastaan eri uskontojen yhteiseloon luottava Omantunnon Valtakunta. Tämä katsottakoon yhdeksi elokuvan harvoista ansioista; jopa muslimeille, noille kristillisen maailman ikiterroristeille, on annettu inhimilliset kasvot. No, ainakin melkein inhimilliset.
Sormusten herrassa miekkataitojaan petrannut Orlando Bloom on pääosassaan yhtä hengetön kuin koko tekele. Romanttisten toiveiden kohteena pälyilevä Eva Green (The Dreamers) sentään huokuu persoonallista karismaa – mutta kuten lajityypin naisrooleissa on tapana, pakollisen rakkauskohtauksen jälkeen kaunotar lähinnä haahuilee pylväiköissä luoden kaihoisia katseita sankarinsa suuntaan. Sivuosiin lahjotut laatunäyttelijät kuten Liam Neeson, Jeremy Irons ja David Thewlis tekevät ohuissa rooleissaan parhaansa. Vaan turha on työnsä.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: FS Film