(Frontiers 2004)
(Frontiers 2004)
Saksalaisen Lenny Wolfin johtama Kingdom Come on jäänyt valitettavan pahasti 80-luvun maineensa varjoon. Vuoden 1988 ensimmäisen levynsä jälkeen bändi leimattiin Led Zeppelin –klooniksi. Gary Moore ja Ozzy Osbourne tekivät jopa dueton Led Clones –joka oli suunnattu suoraan paheksumaan Kingdom Come –bändiä.
Kingdom Come teki kuitenkin lainailunsa hyvin ja mikä tärkeintä, bändi löysi myöhemmillä levyillään oman linjansa, johon suora lainailu ei enää kuulu.
Laulaja Lenny Wolf on yhtä kuin Kingdom Come, samoin kuin esim. myöskin vanhankantaisen hard rockin genressä toimiva Whitesnake on yhtä kuin laulajansa David Coverdale. Wolf on jo pitkään tehnyt KC-levyjen musiikin lähes yksin, soittaenkin miltei kaikki soittimet itse. Kiertueilla sentään soittaa kokonainen bändi. Tälläkin kertaa Wolf on tehnyt ja soittanut koko levyn kitarasooloja lukuun ottamatta. Ne soittaa Eric Foerster. Silti levy kuulostaa Kingdom Come –bändin teokselta.
Wolf on ammattilainen ja saa kaikki palaset loksahtamaan toimivaksi kokonaisuudeksi. Mistään ei huomaa että lähes kaiken soittaa yksi ja sama mies. Musiikki on jylhää, mystistä ja lievästi psykedeelistä hard rockia.
Zeppelinin lainailu on takana ja Wolfin voi nähdä ottavan vain vaikutteita samalla tavalla kuin aikoinaan Muddy Waters lainasi Robert Johnsonilta ja Led Zeppelin Muddy Watersilta.
Vanhan koulun hevin sekaan Wolf on jo parilla tätä aiemmallakin levyllä hämmentänyt moderneja kone-efektejä, hieman samaan tapaan kuin esim. Paradise Lost, jonka tyyli on paljon velkaa Depeche Moden ratkaisuille. Tuloksena on KC:n oma tyyli, jossa goottiainekset sekoittuvat Zeppelin-pohjaiseen raskaaseen rockiin.
Wolf ei ole urallaan juurikaan epäonnistunut. Matkan varrelle ei mahdu huonoja kiekkoja, eikä tosin todellisia huipputeoksiakaan. Kymmenes Kingdom Come –albumikin on kypsä pieni hard rock -levy.
Tunnelma on melko surumielinen. Raskaiden riffien seasta löytyy kauniitakin koukkuja. Lähes jokaiseen kappaleeseen sisältyvät jousikuviot on toteutettu koneilla, mutta sekään ei häiritse. Levy päinvastoin kuulostaa nykyajan tuotosten keskellä aidolta ja inhimilliseltä.
teksti: Sami Ruokangas