Suomi 2004. Ohjaus: Pekka Mandart. Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä ja Pekka Mandart. Tuotanto: Pamela Mandart. Kuvaus: Kari Sohlberg. Leikkaus: Jari Innanen. Pääosissa: Mikko Leppilampi, Maria Ylipää, Mikko Nousiainen, Sesa Lehto, Niko Saarela, Tuomas Uusitalo, Sampo Sarkola, Olavi Uusivirta, Petteri Summanen, Emma Salokoski, Charles Salter, Tidjan, Petra Karjalainen, Anja Pohjola. Kesto: 95 min.
Jos kymmenen vuoden takaisessa Suomessa olisi tuotettu nostalginen epookkielokuva täynnä 1950-luvun jazzia ja pikkukaupunkitunnelmaa, tulos olisi todennäköisesti ollut nolostuttava ja ainakin liian vähällä rahalla tehty. Toisin on nyt, kotimaisen elokuvan aallonharjalla. Pekka Mandartin (Going to Kansas City) komediallisessa draamassa ei ole mitään noloa saati suomalaisen jähmäkkää, mutta vanhanaikainen se on – sanan parhaassa merkityksessä. Keisarikunta on kerta kaikkiaan kansainvälinen riemuralli, muhevalla musiikilla kuorrutettuna.
1950-luvun nousukauden Kotkaan sijoittuva elokuva kertoo joukosta nuoria ystävyksiä, jotka etsivät elämänsä suuntaa ja joita yhdistää rakkaus musiikkiin. Työläisrakastavaiset Rempo (Mikko Leppilampi) ja Aila (Maria Ylipää) aikovat toteuttaa tytön suuren haaveen ja perustaa oikean kauneussalongin. Vaan kohtalo puuttuu peliin vanhan pianistikaverin Ollin (Mikko Nousiainen) muodossa: pojat pistävätkin pystyyn jazz-bändin ja saman tien musiikkiravintolan legendaarisen Fennian tiloihin. Satamahommat hylkäävän rumpumestari Rempon morsian häipyy Helsinkiin, mutta sydänsurunkin keskellä Kotkan pojat – ”Keisari” Ollin vetämän viisihenkisen viihdepumpun muodossa – panevat tuulemaan.
Keisarikunta, joka pohjautuu väljästi todellisten kotkalaisten tarinoihin, on täynnänsä herkullisia hahmoja ja näiden yhtä suvereeneja esittäjiä. Lunkinlupsakka suursyömäri Kinkku (Tuomas Uusitalo) puhaltaa trumpettia vailla huolta huomisesta, Fennian portsariksi ryhtyvä merimies Heiskanen (aina oivallinen Petteri Summanen) panee ärrää sorautellen pöyhkeät pamput järjestykseen. Vasta 16-vuotias Eki (tv:stä tuttu Olavi Uusivirta) halajaa ravintolarumpalin pallille vaikkei laki sallisi, ja bändin sypäkkä seniorijäsen, äreä saksofonisti Nortti (Sesa Lehto) menettää sydämensä milloin kenellekin.
Romanttista vipinää ja mustia sukkia saa aikaan jazziin hullaantunut Liisa, jota Quintessence-yhtyeen Emma Salokoski esittää kauniin eleettömästi. Lisäpiristystä tarjoavat myös ”satamaa tunteva neito” eli hyväsydäminen ilolintu (Petra Karjalainen) ja ravintolassa pikakeikan heittävä legenda Olavi Virta (Toni Wahlström). Eksoottiset ulkomaanelävät Grant (Charles Salter) ja Mukambo (Kwan-yhtyeen Tidjan) panevat sekä jalalla että äänihuulilla koreasti. Dubidubiduudubiduuduu.
Taunopalomaista karismaa tihkuva Mikko Leppilampi on tämän hetken etusivupoika ihan ansaitusti. Miehellä on valkokankaan kirkastava säteily ja samalla perussympaattinen olemus. Rumpali-Rempon rooliin Mikko muusikon poika istuu kuin bassosoolo Niko Saarelan esittämän Kauppisen näppeihin. Luonnollisen hehkeä Maria Ylipää ei – pienehköstä vastaroolistaan huolimatta – jää miesosien varjoon. Musikaaliteatterinkin lavoilla säväyttänyt Ylipää hallitsee niin laulun kuin näyttelemisen taidon.
Näyttelijät vastaavat pitkälti itse herkullisen soundtrackin lauluosuuksista. Saamme kuulla ajankuvaan sopivia kipaleita kuten Sweet Georgia Brown, On the Sunny Side of the Street ja Tea for Two. Leppilampi ja Ylipää herkistelevät yhdessä Nature Boy -klassikon, josta elokuvan mittaan muodostuu rakkauden karikoissa tempoilevien Rempon ja Ailan tunnusteema.
Veteraani Kari Sohlbergin värikylläinen kuvaus, Jari Innasen notkea leikkaus sekä pieteetillä toteutetut puvustus ja lavastus viimeistelevät Mandartin kauniin kokonaisnäkemyksen, jolle muutamat irralliset kohtaukset ja pienet kömpelyydet haluaa mukinoitta antaa anteeksi. Niin pullollaan elokuva on lämpöä, yhdessä tekemisen ja soittamisen pidäkkeetöntä riemua. Ja vaikka bändikohtausten playback-meininki paikoin pukkaa selkeästi läpi, ei se ainakaan musiikkimaallikkoa häiritse. Ehei – päinvastoin iloiset jazz-jamittelut kiskaisevat mukaansa ja väkisin hymyn huulille.
Kylmät väreet saa aikaan loppupuolen jäähyväiskohtaus, jossa Emma Salokoski vetäisee kuulaasti ikivihreän I’m a Dreamer, Aren’t We All. Ja unelmistahan Keisarikunnassa on kyse: niiden tavoittelemisesta, hukkaamisesta ja uudelleenlöytämisestä.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: FS Film