Inkeri Laubert osallistui neuvostosotilaiden hautaamiseen jatkosodassa. Hän sanoo eläneensä hyvän elämän vapaassa maassa.
Maanantaina 2. joulukuuta oli juhlapäivä, kun 96-vuotias Inkeri Laubert saapui Presidentinlinnaan Pohjois-Karjalan Kesälahdelta.
Vierailu Presidentinlinnassa oli Laubertille ensimmäinen. Aktiiviselle veteraanijärjestötoimijalle on kyllä kutsu tullut aiemminkin, mutta aina koronavirus tai muu syy on ollut juhlien tiellä.
Valmistaudu Linnan juhliin ja seuraa juhlahumua erikoislähetyksissä
Klo 17–19 Valmiina Linnan juhliin -erikoislähetys Katri Utulan ja Katja Lintusen juontamana.
Klo 19–22 Juhlatunnelmaa ja mielenkiintoisia vieraita suorana Presidentinlinnasta.
Lähetyksiä voi seurata suorana MTV Uutisten verkkosivuilla ja Katsomossa itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta.
– Uusia mekkojakin on ollut kaapeissa vaikka kuinka, Laubert naurahtaa haastattelussa Presidentinlinnan Peilisalissa.
– Juhla herätti paljon muistoja.
Ja niitä muistoja 96 vuoden mittaisen elämän ajalta riittää.
Orvoksi 7-vuotiaana
Inkeri Laubert syntyi 1928 Karjalassa Sortavalan maalaiskunnassa aivan lähellä Sortavalan kaupunkia.
Isän kuoltua hän jäi orvoksi ja joutui vieraaseen taloon 7-vuotiaana. Uusi holhooja otti kaikki apukädet kotitalonsa työvoimaksi.
– Työmäärät olivat niin kovat, etten meinannut saada kansakouluakaan kunnolla käytyä.
Lue aiheesta: Presidentti otti vastaan veteraanit ja lotat: "Ilman teitä ei olisi meitä, omalla kohdallani kirjaimellisesti"
Oppi on tarttunut ilman koulujakin. Lukemaan Laubert kertoo oppineensa 3-vuotiaana omin päin. Ruotsinkin hän oppi pastillirasiasta.
– Minä jopa presidentille kerroin, kuinka opin ruotsin kielen. Läkerol-pastillirasiassa luki sisäpuolella ”öppnas här” ja mummolta kysyin, mitä se tarkoittaa. Olin hyvin mielissäni, että alku on jo opittu. Kaksi sanaakin on enemmän kuin ei yhtään.
Nuoruusaikaansa Laubert kuvaa hyvin vaikeaksi.
– Sitten tulivat nämä sodat.
Pommitusten keskeltä evakoksi
Sortavalan pommitusten aikaan Laubert käskettiin muiden mukana hevostalliin nukkumaan. Metrin paksut kiviseinät toivat turvaa.
– Meille sanottiin, että jos semmoinen kiviseinä kaatuu, niin lattialla kun nukkuu, niin sen alla voi säilyä hengissä. Se oli ensikokemus sodan seurauksista.
11-vuotiaana Laubert joutui evakoksi. Kyyti ei koskaan saapunut, joten 90 kilometrin matka länteen päin piti kävellä ilman unia edellisyönä.
– Oli saappaat täynnä lumisohjoa ja hevosten lantaa.
Hevosvankkureihin ei mahtunut, sillä mukaan lähteneiden vähien tavaroiden lisäksi hevosenruoaksi tarkoitettu heinä vei tilaa. Pienimmille lapsille ja naapurin mummolle sentään löytyi sijat.
Perhe jätti Kiteelle
Kiteeltä löytyi yöpaikka. Aamulla halkolaatikon päältä herätessään Laubertille selvisi suureksi yllätyksekseen, että holhoojan perhe oli lähtenyt ilman häntä Joensuuhun.
Jotenkin rahaton Laubert hoiti itsensä linja-autolla Joensuuhun. Siellä hän sai kuulla, että siirtolaiset saattaisivat löytyä Pelastusarmeijan tiloista Kirkkokadulta.
Kirkkokadun täytyy olla lähellä kirkkoa, Laubert pohti. Siellähän se. Pelastusarmeijan parvelta hän löysi tutun perheen nukkumasta.
– Minä olen aina ollut vähän semmoinen rohkea ja hoitanut asioita. Heidätkin löysin.
Paria vuotta myöhemmin Laubert palasi holhoojaperheensä kanssa Sortavalaan Suomen valloittaessa menetettyjä alueita takaisin Neuvostoliitolta.
Vuonna 1942 hän osallistui vain 14-vuotiaana Sortavalan maalaiskunnan Leppäselässä neuvostosotilaiden ruumiiden hautaamiseen ja muihin raivaustöihin.
Kaupungin kautta maaseudulle
Sotavuosien jälkeen uusi elämä odotti. Ensin suuntana oli Tampere, jonne Laubert meni tätinsä ja mummonsa jalanjäljissä.
– Menin tehtaaseen töihin. En oikein tiennyt, mitä kaikkea kaupungissa voi tehdä, kun olin pelkkiä maalaistalon töitä tehnyt. Pärjäsin siinä, missä toisetkin.
Kaupasta ei tuohon aikaan saanut mitään ruokaa. Hyllyllä oli vain pölyä, kuten Laubert kuvailee.
Hän alkoi haikailla takaisin maaseudulle. Siellä olisi sentään leipää syötäväksi.
Maaseudun Tulevaisuudesta Laubert huomasi, että siipikarjanhoitokouluun haettiin harjoittelijoita. Ilmoituksessa luvattiin töitä, ruokaa, taskurahaa ja oma huone.
– Minä ajattelin, että tuonne, tuonne! Olin vielä kasvuiässä, 16-vuotias, ja ajattelin, että minunhan pitää saada ruokaa, että kasvan.
Hyvä ammatti vapaassa maassa
Siipikarjanhoitokoulusta Laubert valmistui parhain mahdollisin arvosanoin. Häntä neuvottiin olemaan menemättä kanalaan töihin, sillä enemmän hänestä olisi apua muita neuvomassa.
Siitä tuli Laubertin ammatti koko työuran ajaksi. Hänestä tuli konsulentti ja ammattikuntansa kysytty puhuja ja kirjoittaja.
– Ei se ollut tarkoitukseni. Harjoittelu oli vain leivänhakumatka.
Laubert on kiertänyt Suomea paljon ja sanoo tuntevansa kotimaansa läpikotaisin. Hän puhuu kiitollisena siitä, kuinka on saanut kehittää itseään ja tutustua moniin ihmisiin.
– Kaikin puolin on ollut hirmuisen hyvä elämä tässä vapaassa maassa.
"Pidetään huolta isänmaasta"
Itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys. Tällä hetkellä vapaudesta ja itsenäisyydestä taistellaan muun muassa Ukrainassa.
Ukrainan sodan alusta Laubert muistaa tutun rouvan huolen siitä, kuinka siellä on turvatonta, ja naiset lähettävät miehiään rintamalle.
– Minä sanoin, että jos sota tosissaan alkaisi niin ei meidän passaisi itkeä. Jos miehet menevät sotaan, niin meidän naisten pitää tehdä sitä enemmän työtä. Meidän täytyy hankkia leipää lapsillemme ja miehillemmekin. Se vaatii hyvin paljon sisua ihmiseltä.
– On erittäin viisasta, että koko ajan muistaa huolehtia tästä isänmaasta, että tämä maa saisi olla vapaana.
Korjattu 4.12. klo 9.30 Inkeri Laubertin syntymävuodeksi 1928.
Lue myös: Vuoden lotta Eva Lintunen, 100, haluaa ensi vuonna "oikeisiin Linnan juhliin"
Pukuloistoa, presidenttiparin haastattelu ja yllätysvieraita – vietä itsenäisyyspäivää MTV:n seurassa
0:27