Helsingin ja Tampereen yliopistojen yhteistyönä valmistuneessa tutkimuksessa selvitettiin eläkkeellä olevien ihmisten näkemyksiä heidän yhteiskunnallisesta asemastaan. Tutkimuksessa selvisi, että moni vanhus pelkää jäävänsä yksin.
Haastatteluissa nousi esiin monia epäkohtia, jotka viittaavat jopa sosiaaliseksi kuolemaksi kutsuttuun ilmiöön.
Sosiaalisella kuolemalla tarkoitetaan ihmisten liukumista sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Selkeä esimerkki on vakavasti muistisairas vanhus, jota ei usein muisteta kohdata yksilöllisesti, kun hänen ajatellaan olevan jo kommunikaation ulottumattomissa.
– Hän on silloin määritelmällisesti sosiaalisesti kuollut toisille ihmisille. Sama ilmiö voi koskettaa myös kokonaisia ihmisryhmiä heidän jäädessään yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle, sanoo tutkijatohtori Jari Pirhonen Helsingin yliopistosta.
Osallisuuden pelätään katoavan avuntarpeen lisääntyessä
Tutkimukseen haastateltiin 36 eläkeikäistä ihmistä Pirkanmaalla vuosina 2018-2019. Haastattelujen perusteella ikäihmisten voi nähdä olevan sosiaalisen kuoleman riskissä sekä yksilöinä että väestöryhmänä.
Oman sosiaalisen kuoleman pelättiin tapahtuvan tulevaisuudessa siinä vaiheessa, kun avun tarve lisääntyy toimintakyvyn heiketessä. Ihmiset ajattelivat, että toimintakyvyn heiketessä katoavat myös toimijuus ja osallisuus, eli muututaan hoitotoimenpiteiden kohteiksi.
– Joku ajatteli muuttuvansa toisten silmissä yhdentekeväksi. Jotkut epäilivät, onko elämä hoivakodissa enää elämää ollenkaan. Useat toivat oma-aloitteisesti keskusteluun eutanasian mahdollistamisen laitoselämää parempana vaihtoehtona, Pirhonen kuvaa.
Vanhusten mukaan yhteiskunnan varoja ei haluta käyttää heihin
Oman sosiaalisen kuoleman nähtiin siis tapahtuvan joskus tulevaisuudessa, mutta väestöryhmänä ikäihmiset nähtiin jo sosiaalisesti kuolleina. Yhteiskunta nähtiin nuorempien ehdoilla toimivana systeeminä, jossa vanhat jäävät päätöksenteon ulkopuolelle.
Pahimmillaan puhuttiin huutolaisuudesta, kun ajateltiin, että nykyisin vanhat myydään hoidettavaksi sille, joka heidät halvimmalla hoitaa.
– Ajateltiin, että vanhojen tarpeet kyllä tiedetään, mutta niihin ei haluta käyttää yhteiskunnan varoja. Epäiltiin myös, että nuoret sukupolvet kokevat vanhusväestön vain yhteiskunnallisena rasitteena. Toki muutama haastateltava näki ikäihmisten yhteiskunnallisen aseman hyvänäkin, mutta valtaosa koki sen ainakin osittain ongelmalliseksi.
Arviot olisivat nyt vielä karummat koronan vuoksi
Pirhosen mukaan haastateltavien karuihin arvioihin vaikuttanee se, että pääosa haastatteluista tehtiin sen jälkeen, kun vanhustenhoidon osin surkea tilanne oli noussut vilkkaan julkisen keskustelun aiheeksi alkuvuodesta 2019.
Hoivakoteja jopa asetettiin toimintakieltoon vakavien laiminlyöntien vuoksi. Reilussa vuodessa tilanne ei ole parantunut, sillä koronarajoitukset ovat kohdistuneet kovimmin ikäihmisiin.
– Ihan aiheesta on keskusteltu rajoitustoimien ikäperusteisuuden oikeudenmukaisuudesta, ja alkuvuosi 2020 on todennäköisesti vain lisännyt ikäihmisten ulkopuolisuuden kokemuksia. Jos haastattelut tehtäisiin nyt, kuva voisi olla vielä lohduttomampi, Pirhonen arvioi.
Hänen mukaansa nyt tarvitaan nopeasti kaikki yhteiskunnan hallinnonalat leikkaava ohjelma sukupolvisolidaarisuuden lisäämiseksi.
– Kaikkea yhteiskunnallista päätöksentekoa tulisi tarkastella myös siltä kannalta, edistävätkö vai heikentävätkö päätökset ja toimenpiteet sukupolvien välistä solidaarisuutta. Sosiaalisesti kuolleiden henkiin herättämiseen ei tarvita ihmetekoja, kaikkien kuuleminen ja oikeudenmukaisuusperiaatteen noudattaminen riittävät mainiosti.