Uusiseelantilainen Heather Morris kertoo saaneensa lukijoiltaan tuhansia sähköposteja. Yksi niistä tuli vankilasta Lontoosta.
Morris tapasi Lale Sokolovin ensimmäistä kertaa vuonna 2003. 87-vuotiaalla oli kiire. Kiire kertoa vaimonsa kuoleman jälkeen elämäntarina, jota Morris nauhoitti kolmen vuoden ajan.
Slovakialainen Sokolov oli Auschwitz-Birkenaun vanki, jonka työnä oli tatuoida numerot vankien käsivarsiin.
– Työ piti hänet hengissä. Se teki hänestä etuoikeutetun vangin, mitä ei voi kieltää, kirjailija kertoo.
– Siellä hän myös teki tatuoinnin nuoren tytön käsivarteen ja katsoi tyttöä silmiin.
Lale oli tavannut Gita Furmanin, joka oli puettu rääsyihin ja pää oli ajeltu paljaaksi.
– Kuusikymmentä vuotta myöhemmin, hän kertoi tienneensä heti, ettei voisi koskaan rakastaa ketään muuta.
Syntyi romaani keskitysleirillä syttyvästä rakkaudesta. Samalla Auschwitzin tatuoija on selviytymistarina. Sokoloville se oli sukellus takaisin holokaustin aikaan.
– Olimme vain tavallisia ihmisiä, hän sanoi. Mutta elimme poikkeuksellisena aikana. Löysimme toisemme ja selviydyimme, Morris kertoo Sokolovin sanoneen.
Kirje vankilasta
Morrista on arvosteltu tietyistä historiallisista epätarkkuuksista, mutta hän korostaa, että kyseessä on kaunokirjallinen teos.
Tunteita herättävä kirja on saanut tuhannet lukijat ympäri maailmaa lähettämään kirjailijalle sähköpostia. Yksi posteista tuli lontoolaisesta korkean turvatason vankilasta.
– Tunsin nöyryyttä, kun sain viime vuonna postin lontoolaisen vankilan vartijalta.
– Hän kirjoitti useiden vankien lukeneen kirjan. Se oli vaikuttanut heihin vahvasti.
– Vangit sanoivat toisilleen, että Lale oli saanut vankeudesta huolimatta hyvän elämän ja hänen vankilansa oli paljon pahempi kuin meidän. Meillä on toivoa.
Vartija kysyi postissa voisiko Morris vastata vangeille.
– Sen sijaan kerroin tulevani Lontooseen ja kysyin, voisinko tulla vierailulle.
Vierailu vankilassa
Eräänä päivänä vankilaviranomaiset ja Morrisin kustantaja saivat vierailun onnistumaan.
– Astuin huoneeseen, jossa oli noin sata erittäin tuhmaa poikaa. Se oli korkean turvatason vankila. He olivat tuhmia.
– Ja voi sanoa, että tämä on reilusti sanottu, Heather Morris virnistää.
– Nämä miehet itkivät avoimesti. He kertoivat omasta elämästään ja toivosta, joka kirjasta löytyi. Ne olivat elämäni kaksi uskomattominta tuntia.
Kustantaja oli tuonut paikalle sata kirjaa jaettavaksi vangeille.
– Yksi mies kysyi, voisinko signeerata kirjan. Vastasin: tietysti ja minulle piti antaa kynä, sillä en saanut ottaa vankilaan mitään mukanani. Ainoastaan silmälasit.
– Kysyin hänen nimeään ja hän antoi sen. Signeerasin sen ja seuraava mies antoi kirjan.
Mies kertoi, ettei osaa lukea ja pyysi Morrista omistamaan kirjan äidilleen.
– Olin juuri kirjoittamassa nimeäni, kun mies pyysi minua kirjoittamaan näin: Olen pahoillani äiti. En palaa vankilaan enää koskaan.
Miehet hänen takanaan kuulivat tämän ja muut myös. Seuraavan tunnin ajan kirjailija kirjoitti kirjoihin esimerkiksi näin:
– Vaimolle. Anteeksi, että joudut kasvattamaan lapset yksin.
– 16-vuotiaalle tyttärelle. Isä on ylpeä työpaikkahaastattelustasi.
– Elämänkumppanille. Haittaako, että hän on mies?
– Ei haitannut. Tämä oli kirjan vaikutus tuhmiin poikiin. Se oli uskomatonta, Morris sanoo.
Jälkeenpäin vartijat olivat kertoneet liikuttuneensa niin paljon, että eivät olleet kyenneet katsomaan kuin katonrajaan.
"Historiasta täytyy oppia"
Viime vuosina uusnatsit ja muut äärioikeistoryhmät ovat kasvattaneet suosiotaan. Se oli myös yksi sysäys sille, miksi Lale Sokolov päätti vihdoin kertoa tarinansa.
– Tänä päivänä on jo tarpeeksi vihaa. Nyt ryhdyn politikoimaan. Hallitukset eivät tee tarpeeksi estääkseen vihan syntymisen. Meidän täytyy oppia historiasta.
Sokolov kuoli 2006 eikä päässyt koskaan lukemaan valmista kirjaa. Elämänsä aikana hän ja Gita pitivät yllä yhtä mottoa.
– Mikäli heräät aamulla, päiväsi on hyvä.