Hädässä yksin jääneet lukijat kertovat: Kukaan ei tehnyt elettäkään

Tulipaloa katseltiin sivusta – "Sattuu sitä rikkaillekin"

Muutama vuosi sitten talomme tuhoutui tulipalossa purkukuntoon. Sankka savu houkutteli paikalle runsaan katsojajoukon. Yritimme pelastaa talosta hädissämme jotain, shokissa ja järkyttyneinä. Kukaan utelias katselija ei tullut avuksi. Kun palokunta kantoi pihalle kastelemansa asunnon irtaimiston, jopa paikallisen lehden valokuvaaja tuli ottamaan kuvia tavararöykkiöistä. Katselijat latelivat kaikenlaisia kommentteja: nämä on nyt vakuutusyhtiön omaisuutta, sattuu sitä rikkaillekin jne. Palokunnan lähdettyä meiltä kiellettiin sisälle meno, mutta se ei estänyt vierailijoita yöllä pääsemästä taloon, sillä seurauksella että nokiset verhotkin ikkunoista vietiin.

Kyllä olimme pettyneitä ihmisiin. Oliko se jotenkin vahingoniloa vai mitä. Käsittämätöntä, en vieläkään pysty muistelemaan tapausta ilman tunnekuohua. Aluksi tunsin suoranaista vihaa lähes kaikkia kohtaan, sittemmin olen vain yrittänyt ymmärtää, miten ala-arvoisesti ihmiset voivat käyttäytyä epätavallisissa tilanteissa.

Lapsi hävisi – ”Ei näy vanhempia, ei kuulu mulle”

En koskaan unohda tilannetta pari vuotta takaperin. Olin siivoamassa ja 2-vuotias pyöri touhussa mukana, isommat sisaruksensa juoksivat sisään ja ulos rivitaloasuntomme ovesta. Havahduin siihen, ettei parivuotiaan tasaista pulinaa yhtäkkiä kuulunutkaan. Lapsi oli kadonnut ovesta ulos huomaamattani.

Hätääntyneenä etsin lasta pihasta, sisältä ja joka paikasta. Lopulta vastaani tuli ulkona tuttu taluttaen parivuotiastani kädessään. Lapsi oli ehtinyt melkein vilkkaalle autotielle avojaloin yllään vain pikkuhousut sekä t-paita. Palauttaja totesi: ”katsoin, että pieni kulkee yksin ilman valvontaa. Kysyin vierestä kulkeneelta mieheltä, tiedätkö kenen tuo lapsi on?” Vastaus oli: ”ei näy vanhempia, ei kuulu mulle!”

Onneksi lähellä asunut tunnisti lapseni ja palautti! Ei ohi kulkeneelle miehelle tullut mieleen, että hädissäni etsin 2-vuotiasta karkulaista… Pysähtykää ihmiset aina katsomaan, että pienellä on kaikki hyvin. Jos ei ole, niin auttakaa. Auttakaa myös sitä vähän isompaakin avuntarvitsijaa. Koskaan ei tiedä, vaikka itse olisi avun tarpeessa!

Pysäkillä odottavat katselivat kaatunutta

Pari vuotta sitten olin todella huonossa kunnossa (neurologinen sairaus) ja kaaduin bussipysäkin edessä. Kukaan bussin odottajista ei tehnyt elettäkään. Heitä oli ehkä 6–7. Kävelin huterasti, joten ehkä luulivat että olin humalassa. Mutta kyllä jäin kaipaamaan auttavaa kättä...

Mies jätettiin raiteille

On sitä oltu 1960-luvulla Hämeen takamailla tosi välinpitämättömiä ja taikauskoisia. Olin 11-vuotias ja tulin koulusta. Koulumatkalla oli tulossa junaradan ylitys ja näin jo kaukaa, että joku harmaa oli tasoylikäytävällä. Juoksin katsomaan ja näin, että kiskoille oli kaatunut mies ja häneltä tuli vaahtoa suusta. Samaan aikaan myös joku kylän vanha mummo tuli kelkalla ja sanoi minulle, että älä vain koske siihen mieheen, se on Perkeleen riivaama!

Mummo lähti nopeasti, ja kuulin jostain jo junan vihellyksen. Samassa aloin kiskoa miestä jaloista ja takista pois kiskoilta. Sain hyvissä ajoin ennen kuin juna olisi pyyhkäissyt miehen kahtia! Mies tuli kyllä jonkin ajan kuluttua normaalin oloiseksi ja kertoi, että hänellä on kaatumatauti. Asia on joskus noussut minulle pintaan, kun nyt lehdistä saa lukea ihmisten välinpitämättömyydestä lähimmäisiä kohtaan.

Muut eivät huomanneet ensiapua tarvinnutta

Huomasin eräässä tilaisuudessa iäkkään mies osallistujan käyttäytyvän poikkeuksellisesti ja menin ripeästi apuun ja sain miehen autettua maahan ennen totaalista kaatumista. Kyselin sitten, onko kipuja tai vaikeata hengittää. Avasin krakaa ja juttelin hänen kanssaan siihen saakka, kunnes ensiapu saapui. Kerroin heille, ettei ole kipuja, kouristuksia, vain poissaolon tuntoa. Tilaisuuden muut henkilöt tuskin huomasivat, että yksi oli kuolla.